Miten haluat vanheta?

Olen aiemminkin kirjoittanut melko laajasti siitä, kuinka vanheneminen on ollut minulle aina jossakin määrin ahdistava asia. Aiemmassa tekstissäni käsittelin asiaa lähinnä naiseuden näkökulmasta, muttei vanheneminen ole helppo asia muutoinkaan.

Minulla on aina ollut hyvin voimakas tietoisuus vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Jopa niiltä ajoilta, kun olen ollut ala-asteikäinen, minulla on joitakin muistikuvia hyvin arkisista hetkistä, joina elämän rajallisuus on iskenyt tajuntaan. Muistan istuneeni koulupäivän jälkeen olohuoneessa vanhempien kanssa katsomassa telkkaria, kun yhtäkkiä ajatus on tullut kirkkaana mieleeni: elämäni tulee olemaan tällaista vain hyvin rajallisen ja ohimenevän ajan.

Siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä taisin olla jopa lievästi huvittava tapaus. Muiden intoillessa ajokorteista ja baareista itse mietin hetkittäin hyvinkin synkkänä, että siitä se alamäki sitten alkaa; pian ei voi enää sanoa olevansa lapsi eikä nuori.

Tällä hetkellä vanhuudesta puhutaan paljon siitä näkökulmasta, että vanheneminen tulisi hyväksyä paremmin: pitäisi lakata odottamasta, että 50-vuotias näyttää samalta kuin 30-vuotias, ja häivyttämästä näkymättömiin ikääntyviä ihmisiä, etenkin naisia.

En ole tästä mitenkään erityisen eri mieltä. Katson asiaan kuitenkin myös siitä toisesta suunnasta: Kyllä, meidän kulttuurissamme edelleen ihannoidaan ikinuoruutta ja suhtaudutaan monella tavoin epäreilusti vanhenemiseen. Toinen puoli asiasta on kuitenkin se, että vanhenemisen piikkiin koetetaan myös laittaa asioita, joiden ei ole mitenkään välttämätöntä liittyä vuosien karttumiseen. Esimerkiksi kyyninen suhtautuminen rakkauteen ja ihmissuhteisiin, paikoilleen jämähtäminen tai epäterveellisten elämäntapojen jäljet eivät ole pakollinen osa vanhenemista.

Yksi selkeä esimerkki asiasta, joka on kauan – ja aiheetta – laitettu ikääntymisen piikkiin, on tämä: Lähes jokainen on varmasti joskus kuullut sen väitteen, että helppohan se nuorena on, kun voi syödä mitä hyvänsä, mutta odotas, kun täytät 30 (tai 35 tai 40) ja aineenvaihdunta hidastuu, niin et voi edes kävellä leipomon ohi lihomatta. Mikäs siinä odotellessa, mutta kun koko väitteellä ei edes ole todellisuuspohjaa!

Tuoreen tutkimuksen mukaan tekosyyt joutavat romukoppaan. Tutkimuksen mukaan ihmisen aineenvaihdunta nimittäin pysyy vakaana ikähaitarilla 20–60 vuotta. Vasta vanhuksilla aineenvaihdunta hidastuu niin merkittävästi, että se vaikuttaa ravinnosta saadun energian kulutukseen. (Lähde: MTV-uutiset: ”Syytätkö lihomisesta ikää? Näin aineenvaihdunta oikeasti muuttuu elämän aikana – yllättävä havainto”)

Se, ettei vanhenemiseen välttämättä tarvitse liittyä kaikkea sitä, mitä siihen usein liitetään, on ollut itselleni tärkeä ja helpottava oivallus. Kuten jo aiemmin mainitsemassani postauksessa kerroin, yksi ahdistusta aiheuttava asia vanhenemisessa on ollut se, etten lapsuudessa ja nuoruudessa tuntenut juurikaan ikääntyviä naisia, jotka olisivat olleet minun silmissäni kannustavia roolimalleja. Olen kuitenkin myöhemmin oivaltanut, mitä kaikkea ikääntyminen voi olla – ja mitä sen ei tarvitse olla.

Ei vuosien karttuessa tarvitse elää tietyllä tavalla tai tietyssä roolissa, ellei halua. Ei tarvitse käydä omassa elämässään läpi kaikkia keski-ikä-kliseitä. Työelämääkään ei ole pakko kahlata läpi sillä tavallisimmalla kaavalla, eläkkeeseen huipentuen ja sitä hartaasti odottaen.

Voi pitää kiinni niistä asioista, jotka itselle ovat jo nuoruusvuosina olleet tärkeitä, jos haluaa. Voi valita oman tiensä ja olla välittämättä siitä, mitä missäkin iässä tavallisesti tehdään. Voi jopa näyttää erilaiselta kuin ikäisensä tavallisesti, jos se on itselle tärkeää.

Kaiken kaikkiaan iän mukanaan tuoma muutos ei joitakin fyysisiä reunaehtoja lukuun ottamatta ole useinkaan pakko, vaan monesti se on mahdollisuus, johon voi tarttua tai olla tarttumatta.

Ei tietenkään pidä silti sortua siihen, että kuvittelisi olevansa kaikkivoipa. Kaikkia asioita elämässä ei voi valita. Ikää myöten kohdalle voi osua elämäntavoista riippumattomia sairauksia, onnettomuuksia tai tragedioita, jotka saattavat tehdä ikääntymisestä juuri jotakin sellaista, mitä sen ei toivoisi olevan.

Tätä on kuitenkin siinä mielessä turha jäädä märehtimään, että jos tapahtuu jotakin, mille ei itse voi mitään, ennakolta murehtiminen ei asiaa muuksi muuta. Sen sijaan on hyvä keskittyä siihen, mille voi tehdä jotakin. Niitä asioita on sentään paljon!

Jos mietin, mitä hyvää siinä on ollut, että olen jo lapsena ollut synkän tietoinen elämän rajallisuudesta, niin voisin nostaa esiin juuri sen, että olen ymmärtänyt vaikuttavani joka hetki siihen, mitä vanheneminen tulee olemaan. Olen tiedostanut, että jos elää elämänsä ensimmäiset 40-50 vuotta ikääntymistä ajattelematta ja herää todellisuuteen vasta työterveyslääkärin patistelemana, tämä ei välttämättä ole paras tapa kohdata vanhenemista.

Toivon silti, ettei minua ymmärretä väärin: En voi ottaa kunniaa täydellisistä elämäntavoista, en ikääntymisen näkökulmasta tai mistään muustakaan. En ole elänyt elämääni vain ajatellen sitä, ettei kasvoihin tule turhia ryppyjä tai sisäelinten ympärille turhaa rasvaa. Edes mieltäni ja sydäntäni en varmasti ole onnistunut suojelemaan vanhenemisen haittapuolilta joka asiassa.

Olen kuitenkin elänyt tiedostaen paitsi käytössä olevan ajan rajallisuuden, myös sen, että tämän päivän (ja eilisen) valinnat vaikuttavat paljon siihen, millainen ja kuinka toimintakykyinen ja terve ihminen peilistä katsoo vastaan 50- tai 70-vuotiaana. Tämä on ollut yksi niistä asioista, joissa voin sanoa itselleni: hyvä minä!

Oletko sinä miettinyt, miten haluat vanheta? Oletko elänyt niin, että se tukee tätä toivettasi? Jos et, entäpä jos aloittaisit tänään?

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuva Gerd Altmann/CC0/Pixabay

Hyvinvointi Hyvä olo Ajattelin tänään Syvällistä

Siivoamisen filosofia

Aloitan sellaisella mahdollisesti provosoivalla väitteellä, että mielestäni monien suhtautuminen kotitöihin jää hiukan keskenkasvuiseksi, erityisesti siivoamisen osalta.

On ymmärrettävää, että teini-ikäinen kapinoi vastaan, kun äiti tai isä käskee siivota oman huoneen. On vielä ymmärrettävämpää, että kapinahenki vain pahenee, jos käsky käy tekemään jokin isomman, ehkä hiukan ikäväksi mielletyn siivoushomman.

Teinille käsky siivota on usein nimenomaan joltakin muulta tuleva käsky. Kenties siisteyden ja siivoamisen välinen suhde ei myöskään ole vielä aivan konkretisoitunut: jotenkin se koti siinä ympärillä vain pysyy siistinä, teki asian eteen mitään tai ei, ja loppupeleissä aina joku muu hoitaa, ellei itseä huvita.

Kuten sanoin, hyvin ymmärrettävää – siltä teiniltä. Sen sijaan hämärän peittoon on jäänyt se, miten hämmentävän moni tuntuu säilyttävän samantapaisen asenteen aikuisuuteen asti. Aikuisetkin kapinoivat siivousta vastaan, vaikka herää kysymys, ketä tai mitä vastaan he kapinoivat. Kysehän on heidän omasta kodistaan, heidän omasta elämästään eikä ”äitisi ei siivoa täällä” ole enää vain vitsikäs lause kesätyöpaikan kahvihuoneen seinällä vaan totisinta totta!

Osa aikuisista onnistuu toki sujuvasti ottamaan kotitöiden osalta lapsen roolin omaan puolisoonsa nähden. Se olisi keskustelunaihe sinänsä – mutta sitkeimmät siivouskapinalliset kapinoivat myös kodissa, jonka ainoita asukkaita he ovat!

En voi olla ajattelematta, että tällaisilta ikikapinallisilta on ehkä mennyt siivouksen perimmäinen tarkoitus hiukan ohi. Se kun ei ole se, että pitäisi siivota, koska äiti opetti niin. Tai se, että pitäisi siivoamalla todistaa olevansa ahkera ja kunnollinen ihminen. Se ei ylipäätään ole lainkaan se, että pitäisi vastata johonkin ulkoa tulevaan odotukseen.

Siivoamisesta voidaan vetää melko suora yhtäläisyysmerkki siisteyteen ja puhtauteen. Juuri tämä on myös siivouksen perimmäinen tarkoitus ja tavoite: pitää koti siistinä ja puhtaana.

Tietenkään tähän tavoitteeseen ei ole pakko sitoutua. On aivan luvallista ajatella, että itselle on samantekevää, onko koti siisti ja puhdas vai ei. Kuitenkin tämä ajatus näyttää aika harvoin olevan suoraan esillä siivouskapinassa. Juuri tämä vain vahvistaa vaikutelmaa siitä, ettei aikuisten suhtautuminen siivoamiseen ole aina kovin aikuismaista: siivousta vältellään, niin kuin kyse ei olisi kodin siisteydestä vaan jonkun auktoriteetin käskytyksestä ja sen väistelemisestä.

Vaikka jouluun liittyvien asioiden muistelu maaliskuussa on vähän mälsää, teen silti niin: Hiukan ennen joulua sukulainen mainitsi erään keskustelun yhteydessä, että hän on tänä vuonna päättänyt jättää joulusiivouksen väliin. Mainitsipa vielä senkin, että tällainen ratkaisu on nykyään ihan tavallinen.

Minusta ajatus siitä, ettei tarvitse tehdä suursiivousta jonakin tiettynä vuodenaikana vain, koska niin on ollut tapana, on oikein fiksu. Silti jäin sukulaisen kommentin jälkeen vähän odottavalle kannalle. Et siis tee joulusiivousta – eli teetkö isomman siivouksen vaikkapa jo aiemmin syksyllä? Tai keväällä? Pilkotko siivousurakan pienempiin osiin? Vai mikä ajatus tässä oli taustalla? Oletko ehkä ajatellut, että vähät siisteydestä ylipäätään, ainakaan sellaisella tarkkuudella, johon suursiivouksissa pyritään? Jos olet, mikset sano niin suoraan?

Sukulaisen joulusiivoukseen liittyvästä kommentista jäi sellainen vaikutelma, kuin hän olisi kertonut luopuvansa jostakin rituaalista tai symbolisesta eleestä. Hän mainitsi joulusiivouksesta luopumisen sävyyn, jolla olisi voinut kertoa, että tänä vuonna ei lueta jouluevankeliumia tai viedä haudoille kynttilöitä – siis sävyyn, joka antoi ymmärtää, ettei siivoaminen liity käytännön tasolla mihinkään eikä siitä luopuminen myöskään vaikuta mihinkään.

Tämä ei ollut mitenkään ainutkertainen tapaus. Vähän väliä saa lukea milloin mistäkin kanavasta, että älä tee joulusiivousta, kun et vietä jouluasi kaapissa. Tai älä vain käytä vapaapäiviäsi siivoamiseen. Tai tuhlaa kesälomapäivääsi ikkunoiden pesuun. Toisaalta ethän myöskään työpäivän jälkeen enää siivoa vaan muistat levätä ja rentoutua!

Yhteistä näille neuvoille on se, että harvoin niissä kerrotaan, milloin ja miten neuvojan mielestä sitten olisi hyvä siivota. Tämä on hiukan häiritsevää, kun ei toisaalta myöskään avoimesti asetuta sotkuisuuden tai likaisuuden puolelle. Tästä tulee samanlainen fiilis kuin siitä, jos hehkutettaisiin kovasti, ettei itseään kannata patistaa liikkumaan oikeastaan missään tilanteessa, mutta jätettäisiin kertomatta, että oliko siis tarkoitus päästää itsensä rapakuntoon vai mikä filosofia neuvojen taustalla on.

Kun kyse on sellaisesta toiminnasta, jolla on selkeä käytännön tarkoitus ja tavoite, mielestäni sitä ei käsitellä kovin fiksusti, jos vain todetaan, että äläpä tee. Tällaista toimintaa tulisi aina käsitellä suhteessa tarkoitukseensa, ja tämän tulisi näkyä kommenteissa ja neuvoissa, jotta niitä voisi pitää järkevinä.

On asioita, jotka tosiaan voidaan vain jättää tekemättä, ilman että tällä on käytännön tasolla juurikaan vaikutuksia tai seurauksia. Siivoaminen ei kuitenkaan näihin lukeudu. Ellei tätä tosiaan näe tai hyväksy, niin taas kerran palaan väitteeseeni siitä, että suhtautuminen on hiukan keskenkasvuista.

Miten sitten itse näen siivouksen ja miten siihen suhtaudun? En voi sanoa, että siivoaminen olisi lempihommaani. Keksin kyllä hauskempiakin tapoja viettää aikaani. En kuitenkaan tuhlaa energiaani siihen, että edes ajatuksen tasolla kovasti vastustaisin siivoamista. Miksi sitten en? Koska minulle siivoamisen tavoite eli siisteys ja puhtaus on tärkeää. Näin ollen katson, että on melko turha lietsoa itseään mielipahaan tai kiukkuun joka kerta, kun pitäisi tarttua imuriin.

Mikä siinä siivouksessa sitten on tärkeää? Minun tapauksessani se ei ole se, miltä asiat jollekin ulkopuoliselle näyttävät, koska meillä käy kohtuullisen harvoin vieraita. Kyse on siis hyvin pitkälti itseään varten tekemisestä.

Minulle siivous – ja siihen liittyen siisteys – on ennen muuta kahta asiaa: oman arjen arvostamista ja kauniin kodin kunnioittamista. Koska en halua, että minun arkeeni kuuluu asioita kuten tiskivuoria, lattialla olevien tavaroiden väistelyä tai edes yleistä nuhruisuutta, asialle on syytä tehdä jotakin. Koska myös pidän omasta kodistani, haluan sen olevan parhaimmillaan: siisti ja viihtyisä, ei suinkaan piilossa siellä jossakin siivoamattomien sotkujen ja hujan hajan olevien tavaroiden alla.

Haluan silti vielä korostaa, ettei kaikkien ole tietenkään pakko ajatella samoin. Todellakin saa myös ajatella, ettei siisteydellä ole itselle suurtakaan merkitystä. Tämän asian suhteen kaipaisin ehkä kuitenkin enemmän rehellisyyttä. Sen sijaan, että vain luetellaan, ettei kannata siivota silloin, tällöin eikä tuolloinkaan, voitaisiin avoimemmin puhua siitä, millaista siisteyden tasoa oikeastaan tavoitellaan vai tavoitteellaanko minkäänlaista.

Myös sitä tahdon korostaa, että vaikka arvostan siisteyttä, se ei ole sama asia kuin seistä kaikkien sovinnaisten siivoustapojen takana. En ajattele lainkaan niin, että täytyy välttämättä tehdä joulu-, kevät- ja juhannussiivous samoilla metodeilla kuin jo isoäiti aikoinaan. Se on pelkästään järkevää, jos osaa kyseenalaistaa ja miettiä, millainen siivousaikataulu ja -tavat juuri omaan kotiin ja elämään sopivat. (Olen kirjoittanut aiheesta enemmän mm. tässä postauksessa.)

Elämäänsä voi elää monella tavalla, niin suurissa asioissa kuin näissä pienemmissäkin. Vähintään itselleen kannattaa kuitenkin tehdä selväksi, mihin pyrkii ja tukeeko oma toiminta tavoitteita.

Lämpimin terveisin

Rouva R

 

Kuvat Simon Kadula/CC0/Pixabay (ylempi) ja katiepearse/CC0/Pixabay (alempi)

Koti Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään