Lihansyöntiä vastaan on argumentoitu monista näkökulmista. Tässä ajassa päällimmäisinä ovat kenties ilmastonmuutoksen torjuntaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät näkökulmat.

Aiheen ympärillä vellonut monisyinen ja välillä hyvin myrskyisä keskustelu on sellaista, mistä voisi sanoa paljonkin. Haluan kuitenkin tässä tarttua yhteen asiaan, joka on jo pidempään pistänyt silmään: nimittäin siihen, miten toistuvasti vedotaan siihen ristiriitaan, että ihmiset sanovat pitävänsä eläimistä ja kuitenkin syövät lihaa.

Väitän, että jonkinlainen virhe tapahtuu jo siinä, kun tämän ristiriidan olemassaolo otetaan annettuna ja sille pyydetään perusteluja – tai pikemminkin ehkä pyritään osoittamaan, ettei hyväksyttäviä perusteluja voi olla. Minusta keskustelussa pitäisi ottaa askel taaksepäin ja tarkistaa oletusarvot: miksi siinä edes täytyisi olla jokin ristiriita, että kokee olevansa eläinrakas ja samalla noudattaa sekasyöjän ruokavaliota?

Voisin vauhtiin päästyäni laittaa peruutusvaihteen päälle myös ajan osalta: Jos mennään ajassa riittävästi taaksepäin – ja minnekään esihistorian hämäriin ei tarvitse kaivautua! – eläinten teurastaminen oli läsnä, ellei aivan jokaisen, niin hyvin monen kotitalouden puuhissa. Eläinten teurastaminen ei ollut nykyiseen tapaan ”siellä jossakin” tapahtuva asia vaan jotakin, mitä tavalliset ihmiset tavallisena kodin askareena tekivät. Vielä selvästi läheisemmässä historiassa nykyistä paljon suuremman ihmisjoukon elämänpiiriin kuului se, että välillä teurasauto kävi omassa tai lähisukulaisen pihassa.

Kun ennen vanhaan maalaistalon isäntä teurasti sian jouluksi, muodostiko tämä ristiriidan siihen nähden, että hän oli kiintynyt hevoseensa tai koiraansa ja suri näiden kuolemaa? Tai kun emäntä kyni kanan, muodostiko tämä ristiriidan siihen nähden, että hän paijasi kissaansa? Jos lyödään löylyä lisää, voidaan esittää vielä haastavampi kysymys: mitä meidän pitäisi ajatella siitä, että näille henkilöille saattoi olla sydämenasia myös niiden samojen eläinten hoito, jotka päätyivät lopulta ruokapöytään?

Oletammeko, että näiden henkilöiden on täytynyt vaalia mielessään jotakin salattua perimmäistä eläinvihaa tai muuta synkällä tavalla kompleksista eläinsuhdetta? Vai saatammeko uskoa, että yhtälö oli ihan mahdollinen: oli mahdollista teurastaa sika tai kana ja samalla aidosti pitää eläimistä?

Kenties tekisi mieli vedota siihen, että aika oli tuolloin toinen. Niinhän se oli! Kysymys kuitenkin kuuluu: onko ihminen esimerkiksi sadassa vuodessa muuttunut psykologisesti ja tunne-elämältään niin paljon, että vaikka sata vuotta sitten oli mahdollista syödä kotieläimiä ja pitää eläimistä, nykyään tämä ei enää ole mahdollista?

Tässähän on paljolti kyse siitä, mikä on ylipäätään ihmisen suhde luontoon ja muuhun elolliseen ja mitä ”pitämisen” katsotaan tarkoittavan.

Eläinten sijaan voisimme hetken miettiä ihmisen suhdetta muuhun elävään luontoon: Jos joku ilmoittaa olevansa viherpeukalo ja rakastavansa puutarhaansa, kyseenalaistammeko hänen rakastavan suhteensa kasvikuntaan esimerkiksi sillä perusteella, että hän kitkee rikkaruohoja? Tai sillä perusteella, että hän hävittää jonkin puun tai istutuksen puutarhastaan?

Toinen esimerkki voidaan hakea kukista. Moni nainen sanoo rakastavansa kukkia ja ilahtuu kukkakimpusta. Kuitenkin leikkokukathan on, no, nimensä mukaisesti leikattu. Niiden elinkaaren lyhyehkö loppusuora alkaa sillä hetkellä, kun niistä tehdään kaunis kimppu. Eikö kukkia rakastava, kukkakimppuja ihaileva nainen siis oikeasti pidäkään kukista tai pitääkö hän niistä väärin?

Näiden esimerkkien tarkoitus on tuoda ilmi, että ihmisen suhde luontoon sisältää monella tavalla luonnon hallitsemista ja käyttöä omiin tarkoitusperiin. Asetelma, jossa joku sanoo rakastavansa eläimiä ja syö lihaa, ei siis sisällä eriskummallista poikkeusta vaan edustaa hyvinkin tavallista suhdetta muihin elollisiin olentoihin: Me pidämme ja arvostamme, mutta myös käytämme ja hyödynnämme. Me kenties rakastammekin, mutta samalla myös valikoimme, karsimme ja arvotamme. Jokin osa luontoa jää sellaisekseen, jokin tulee käyttöön, jokin ehkä hävitetään. On vaikeampi keksiä sellaista inhimillistä ilmiötä, johon tämä ei pätisi, kuin sellaista, johon tämä pätee.

Silti eläinrakkaiden ihmisten lihansyönti esitetään räikeänä ristiriitana ja vieläpä niin, ettei sitä oikeastaan vaivauduta edes perustelemaan.

En yleensä suuremmin kannata äärimmäisyyksiin menevää ajattelua. Lihansyönnin kritiikissä ajattelun looginen perusta lienee kuitenkin parhaiten kohdillaan niillä, jotka eivät sitten todellakaan hyväksy tai harjoita minkäänlaista eläinten hyödyntämistä. Väite eläinrakkauden ja lihansyönnin ristiriidasta vaikuttaa kaikkein omituisimmalta silloin, kun kysellään hyökkäävästi, miksi nauta olisi eri asia kuin koira – samalla kun itse syödään kalaa tai kananmunia.

Mieleen tulee raamatullisia viisauksia liittyen malkoihin ja rikkoihin. Jos osaa kysyä muilta, miksi koira on rakas mutta nauta ruokaa, kuinka ei osaa kysyä itseltään, miksi lohi tai kana ovat eri lokerossa kuin se nauta? Jos näkee muiden toiminnassa ristiriidan, jota pitää kiistattomana, miten voi olla näkemättä sen, että omassa toiminnassa on sama ristiriita?

Palataan vielä pitämisen käsitteeseen ja siihen kysymykseen, millä edellytyksillä ylipäätään saa sanoa pitävänsä jostakin. Nykyihmisen suhde eläimiin on monessa tapauksessa yhtä kuin suhde lemmikkieläimiin ja tämä monesti määrittelee tavan, jolla ihmisten ja eläinten suhde nähdään. Lemmikeistähän monet puhuvat perheenjäseninä, hakien tällä tietoisesti tai kenties tiedostamatta tasavertaisuuden asetelmaa: eläin on osa perhettä, siis yksi meistä.

Tästä näkökulmasta on toki haastavaa yhdistää eläinrakkaus ja lihansyönti. Jos näkee lemmikkieläimet perheenjäseninä ja haluaa asettaa kaikki eläimet – tai ainakin nisäkkäät – samalle viivalle, silloin toki ajatus lihansyönnistä tuntuu helposti sairaalta. Syödä yksi meistä – ei kuulosta mitenkään hyväksyttävältä tai inhimilliseltä!

Kyse on kuitenkin mielipiteestä ja arvostuksesta eikä tosiasiasta. Se, että eläin rinnastuu ihmiseen, on vain yksi tapa hahmottaa suhde eläimeen. Tämä tapa kaiken kukkuraksi vaikuttaa monien kohdalla hiukan tekopyhältä ja – ironista kylläkin – ristiriitaiselta, koska myös esimerkiksi lemmikinpito sisältää vakavia ongelmia ja loogisia ristiriitoja, jos ihmiset ja eläimet halutaan nähdä tasavertaisina. (Miten voi ostaa ja omistaa mitään, mitä pitää vertaisenaan?)

Vaikkei tuon ajattelutavan heikkouksiin pureuduttaisi sen enempää, joka tapauksessa se ei ole ainoa tapa suhtautua eläimiin. Eivät kaikki näe eläimiä ihmiseen rinnastettavina olentoina, vaikka pitäisivät eläimistä tai jopa rakastaisivat niitä. Kun tämä otetaan huomioon, myös eläinrakkauden ja lihansyönnin väitetty ristiriita haalistuu aika tavalla.

Jos voi rakastaa luontoa ja kukkakimppuja, miksipä ei voisi rakastaa eläimiä ja kunnon pihviateriaa? Kenellä ylipäätään on valta määritellä muiden tunne-elämä ja sen reunaehdot?

Palaan vielä sen verran historia-aspektiin, että uskoakseni yksi suurimmista syistä siihen, että lihansyönti koetaan ristiriitaisena asiana eläinrakkaassa kulttuurissamme, on etääntyminen eläintuotannon alkujuurista. Tavallinen kuluttaja näkee kaupassa muovisen pakkauksen, jossa on possunsuikaleita tai kanankoipia. On helppo päästä hiukan unohtamaan, että siellä steriilin oloisessa pakkauksessa on itse asiassa eläintä. Juuri tämä unohdus mahdollistaa sen, että asiasta muistuttamalla voidaan päästä ikään kuin yllättämään ja herättelemään syyllisyyttä.

Entäpä jos lihasyönnistä syyllistymisen sen sijaan koettaisimme päästä lähemmäs niitä eläintuotannon alkujuuria? Muistuttelisimme mieleemme, miten ja miksi karjaa Suomessa kasvatetaan? Ehkä hiukan tutustuisimme historiaankin – jos mahdollista, selvittäisimme vaikkapa, miten omat isovanhempamme ovat liharuokansa hankkineet?

Ainakin sen toivoisi herättävän ajatuksia, että aikana, jona eläimet kasvatettiin ja osin teurastettiinkin itse, ristiriitaa eläinrakkauden ja lihansyönnin välillä koettiin vähemmän. Kokemus tästä ristiriidasta on siis paljolti sellaisen ajan ja kulttuurin tuote, jossa eläintuotannosta on etäännytty. Aika erikoista, eikö? Olisi helppo kuvitella, että ristiriita olisi kaikkein voimakkain silloin, kun on itse kasvattanut ja tuntenut teuraaksi päätyvän eläimen. Asia näyttäisi kuitenkin olevan päinvastoin.

Kun aiheeseen tutustuu, kannattaa muistaa tämän olevan asia, josta on saatavilla valtavasti jotakin tiettyä agendaa palvelevaa informaatiota. Lähdekritiikin on siis syytä toimia kahteen suuntaan: Ei välttämättä kannata pitää kiistattomana faktana kaikkea, mitä lihatuotteita kauppaavissa mainoksissa esitetään. Toisaalta fiksu lukija tai katsoja osaa miettiä myös sitä, että jos taho, jonka peittelemätön tavoite on lihantuotannon alasajo, esittää jotakin väitteitä tai materiaalia, onko tämä sen enempää objektiivinen totuus.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että itsellänikin on lihansyöntiin liittyen kriittistä sanottavaa. Haluaisin nimittäin ennen muuta korjata lihan kerskakulutusta: sitä, että lihaa syödään valtavat määrät ja myös heitetään roskiin valtavat määrät. Tämä on mielestäni epäkunnioittavaa sekä ruokaa että ennen muuta tuotantoeläimiä kohtaan. Tuntuu väärältä, että eläin voi olla niin halpa-arvoinen, että se voi olla suurelta osin roskaa ja hävikkiä.

Minun arvomaailmassani eläinten syöminen ei ole sopimatonta mutta se on, että lihaa tuhlaillaan ja haaskataan ja siihen suhtaudutaan täysin kevytmielisesti.

Tähänkin auttaisi se eläintuotannon juurille palaaminen, edes asennetasolla. Kuinka tarkkaan eläimestä hyödynnettiinkään kaikki mahdolliset osat silloin, kun eläimet kasvatettiin ja teurastettiin itse! Tämä ei myöskään ole täysin mennyttä aikaa, vaan esimerkiksi metsästäjät pyrkivät edelleen käyttämään saaliistaan kaikki mahdolliset osat. Tässäkin henkilökohtainen kosketus eläimeen tuntuu tekevän asiasta paitsi henkilölle itselleen vähemmän ongelmallisen, myös lisäävän kunnioitusta eläinperäistä ravintoa kohtaan.

Tapoja suhtautua eläimiin on monia, aivan samoin on kuin on monenlaisia elämäntapoja. Ristiriitoja – jotka kieltämättä kuuluvat inhimillisen toimintaan – voidaan havaita ja niistä voidaan keskustella. Niitä ristiriitoja voi kuitenkin joutua huomaamaan muuallakin kuin siellä, missä niitä haluaisi nähdä. Ainakin jos on täysin rehellinen itselleen.

Lämpimin terveisin

Rouva R

Kuvat PublicDomainImages/CC0/Pixabay (ylin), PublicDomainPictures/CC0/Pixabay (keskimmäinen) ja Clker-Free-Vector-Images/CC0/Pixabay (alin)