Ajatuksia jaksamisesta
Vuodenvaihteen pyhät alkavat olla takanapäin. Koin aika perinteisiä talvipyhien iloja: tapasin perhettä ja sukulaisia, söin hyvin, nautin jouluvaloista ja kynttilöistä ja kyllähän myös lahjat lämmittivät.
Silti päällimmäisenä jäi mieleen tällainen hetki: Olin miehen kanssa lähdössä sukulaisten luo, mutta miehen täytyi vielä hoitaa yksi homma ennen sitä. Itse olin jo lähtövalmistelut tehnyt, joten miestä odottaessani kävin sohvalle pitkäkseni. Rentous, jota tunsin, kun saatoin vain maata sohvalla torkkupeiton alla ja nauttia siitä, miten harvinaisen kirkas talviaurinko lämmitti vähintäänkin mieltä, oli sanoinkuvaamaton. Oli vain yksinkertaisesti ja puhtaasti hyvä olo.
Valoisampi tulkinta tilanteesta olisi se, että osaan kivasti nauttia elämän pienistä iloista. Synkempi ja valitettavasti myös todenmukaisempi tulkinta on se, että hetki jäi mieleen, koska tällaiset hetket ovat niin harvinaisia. Joulu on vain kerran vuodessa, niin kuin aina toistellaan, mutta ei kai myös täydellinen lepohetki ole vain kerran vuodessa?
Toisin kuin monelle muulle työssä käyvälle tai yrittäjälle joulun aika ei ole minulle erityistä sesonkiaikaa. Se ei ole kiireisin aika vuodesta, vaan usein se on juuri se aika, kun voi edes vähän hellittää. Niin on ollut nytkin. Vapaata en ole pystynyt juuri pitämään, mutta kun voi kahden työpäivän aikana tehdä saman kuin tavallisesti yhden työpäivän aikana, se tuntuu melkein lomalta.
Ei ole kiire mihinkään. Niihin hommiin, jotka tekee, voi ottaa oman aikansa. Sekin tuntuu melkein luksukselta, kun voi esimerkiksi jotakin asiaa selvittäessään tehdä sen rauhassa ja juurta jaksain eikä ole sellainen tunne, että oikeastaan pitäisi olla jo jossakin muualla ja tehdä jotakin muuta.
Tästähän on myös laajemmin puhuttu, että monille aiheuttaa kuormitusta juuri se, ettei työtään ehdi tehdä niin hyvin, kuin haluaisi. (Asiasta on kirjoitettu muun muassa tässä Ylen verkkoartikkelissa.) Omalla kohdallani tosin täytyy todeta, että kun en yrittäjänä voi syyttää esimiehiä, niin ilmeisesti peiliin pitäisi katsoa tavallista syvempään…
Nyt olen ihan viime ajat saanut tosiaan olla tavallista vapaammin, ja se, mitä se tekee mielelle, on jotakin uskomatonta. Yhtäkkiä jaksaa hymyilyttää. Olotila ei ole koko ajan ylivirittynyt, eivätkä keho ja mieli ole jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Jos joku ympärillä tekee jotakin typerää tai jättää hommansa tekemättä, päälle ei iske välittömästi suuttumuksen sekainen huoli siitä, kaatuuko se minun niskaani.
Lyhyesti sanottuna stressi hellittää.
Näin autuas olotila tuo mukanaan myös synkempiä ja surullisempia ajatuksia. Kun nyt tuntuu näin hyvältä, miten jaksaa sen, että viimeistään parin kuukauden päästä tuntuu taas aivan toisenlaiselta?
Kun muutaman viikon on ollut helpompaa, ne tilanteet, kun on hetkeksi pitänyt palata normaaliin päiväjärjestykseen eli hoitaa kolmea asiaa samanaikaisesti, ovat tuntuneet kamalilta. Syy on se, että eron on oikeasti huomannut! Eihän sitä silloin huomaa, kun on päivästä toiseen tuollaista. Nyt, kun on ehtinyt tuudittautua sellaiseen olotilaan, että voi rauhassa välillä vain olla, ne hetket tuntuvat erityisen pahoilta, kun pitää palata tuttuun stressitilaan. Miten kaiken sen stressin pian taas jaksaa vetää päälleen kokopäiväisesti niin kuin jonkin ahdistavan työpuvun?
Ei kai oikeastaan pitäisikään jaksaa.
Nämähän ovat hyvin samantapaisia ajatuksia, joita moni pyörittelee esimerkiksi kesäloman päätteeksi: Kuinka jaksaa taas mennä töihin puristamaan mailaa ja ylipäätään hypätä arjen vinhasti rullaavaan oravanpyörään, kun on hetken maistanut muunlaista elämää? Tällaiset ajatukset lienevät sitä todennäköisempiä, mitä enemmän epäkohtia ja stressitekijöitä omassa arjessa on.
Kirjoitan varsin paljon siitä näkökulmasta, että minulla on keinot ja välineet elämän hallitsemiseen ja itselle sopivan elämäntavan löytämiseen. Eikä se valhetta ole; monet elämänhallintaan liittyvät taitoni ovat erittäin hyvällä tasolla ja olen onnistunut rakentamaan hyvinkin itseni näköisen elämän.
On kuitenkin tunnustettava, etten minä näissä asioissa mitenkään täydellinen ole. Onko elämä siinä mallissa, kuin sen pitäisi olla, jos stressitason putoaminen tuntuu niin harvinaiselta herkulta, että melkein itkettää? Eihän se taida olla, tai ainakin parannettavaa löytyisi edelleen paljon.
Olen monet kerrat kirjoittanut siitä, miten yleinen riman laskeminen, jossa vain jätetään tekemättä ja käännetään katse pois rästihommista, ei ole yhtään minun juttuni. En myöskään usko sen pohjimmiltaan olevan kovin monen muunkaan juttu, vaikka siihen yleisesti turvaudutaan. Uskon paljon enemmän siihen, että elämää pitäisi pystyä pelkistämään: Jos kaikkea ei tahdo ehtiä, jotakin pitäisi jättää pois. Pitäisi osata valita, sen sijaan että vain huiskii kaaoksessa asioita mitenkuten – tai tekee ehkä kaiken hyvin mutta elää jatkuvassa kiireessä ja stressissä.
Ilmeisesti minunkin elämässäni on yhä vain liikaa kaikkea, vaikken edes ole sellainen ihminen, joka sitä kaikkea erityisesti rohmuaisi. Tosin kaikki asiat elämässäni eivät myöskään ole pelkästään omista valinnoistani lähtöisin.
Tiedän, etten tule tänäkään vuonna onnellisemmaksi sillä, jos vain teen työni huonommin tai jätän osan tekemättä tai vähät välitän kotini siisteydestä ja syön päivät pitkät pelkkää pakastepitsaa. En tule onnellisemmaksi, koska en minä pohjimmiltani kuitenkaan vähät välitä. Sen sijaan voisin kyllä koettaa karsia elämästäni jotakin. Tähän minulla on jopa joitakin ideoita, tai ehkä pikemminkin orastavia toiveita. Organisointia ei voi myöskään koskaan tehdä liian hyvin, eli ehkä esimerkiksi aikatauluja säätämällä löytyisi vielä jotakin, mistä niitä lepohetkiä voisi vapauttaa. Kenties sinne torkkupeiton alle sittenkin voisi sukeltaa vähän useammin.
Tiedättekö sen tunteen, kun lomalta haluaisi viedä jotakin mukaansa? Kun haluaisi onnistua säilömään ja kuljettamaan mukanaan sen hyvän olon, jota lomalla kokee? Minusta tuntuu nyt hiukan siltä. Todennäköisesti lähden työstämään asiaa juuri siitä käsin, että mietin, mitä ylimääräistä ja turhaa kuormitusta elämästäni yhä löytyy.
En teeskentele, että minulla olisi tähän ongelmaan ja olotilaan täysin valmiit ratkaisut ja vastaukset. Ei ole, enemmänkin paljon avoimia kysymyksiä.
Lämpimin terveisin
Rouva R
Kuvat Gerd Altmann/CC0/Pixabay (ylempi) ja Engin Akyurt/CC0/Pixabay (alempi)
