Siisti koti, hieronta, lauantaikoulupäivä ja muut viikon parhaat palaset

Jälleen on yksi viikko taputeltu. Syyskuu on kääntynyt lokakuuhun. Värikkäät puut tiputtavat lehtensä, ja ilmassa voi haistaa talven tulon. Maa ja sen peittävä lehtimössö ovat märkiä, aamut ja illat pimeitä. Loka- ja marraskuu eivät ole suosikkejani millään mittarilla tarkasteltuna. Tai no, lokakuulle osuu oma syntymäpäiväni, se on ihan jees. Tämän viikon parhaat palaset olivat ehdottomasti hyvät yöunet, mallikkaasti sujuneet kotitreenit sekä tohinalauantai, johon mahtui mm. hieronta-aika ja yksitoistavuotiaan lauantaikoulupäivä.

Syksyn lehdet maassa ja lenkkarin kärjetMinna mekossa lähdössä koulutukseen

Alkuviikko sujui työn merkeissä, vahvasti työn merkeissä. Hankehakemusten enterien painamista, opetusta, tenttien ja tehtävien lukemista ja arviointia, kokouksia ja loppuviikosta perjantain hankekoulutuksen viimeistelyä. Maailma piti saada valmiiksi ennen kuin jään opintovapaalle. Onneksi pystyin iltaisin rauhoittumaan, tekemään virkistäviä ja paikat avaavia kotitreenejä sekä käyskentelemään ulkona. Olen huomannut, että jos en pääse ulkoilemaan, nuudun.

Nuudun myös, kun hommat eivät suju, kuten toivoisin. Tai kuten yleisesti olisi tarkoitus. Taloyhtiössämme on käynnissä ikkunanpielien tai -pokien maalausurakka, jolla tekohengitetään vanhoja isoja ikkunoita pelittämään vielä muutaman vuoden ennen totaalivaihtoa. Kaikki on sujunut yleisesti ihan mukavasti, mutta – miksi aina pitää olla jokin mutta? – perjantaina tullessani kotiin iltapäivällä pitkän työpäivän ja rankan viikon jälkeen ihmettelin, miksi huushollissa on niin kylmä.

Syy selvisi sekunneissa: maalari oli jättänyt makuuhuoneemme kaksi iso ikkunaa auki. Siinä ne retkottivat eivätkä liikkuneet mihinkään, vaikka kuinka yritin. Työnsin, nostin, veivasin, nytkyttelin. Ei niin ei.

Otin välittömästi puhelimen käteeni ja laitoin hätäviestin ensin matkoilla olevalle miehelleni, sitten taloyhtiön yhteiseen WhatsAppiin. Sain apuja kahdelta taholta, mutta emme saaneet ikkunoita kiinni.  Edessä oli melkoisen kylmä yö… Oli sanomattakin selvää, että tämä oli miehen syy, sillä minä olin ennakoinut: voitaisiinko kysyä, jos maalari tulisi meille vasta maanantaina, kun sinä olet kotona? Ei voitu.

Yö meni kuitenkin mukavasti legginsit, neule ja villasukat ylle puettuna kahden peiton ja yhden villaviltin alla. Kerran yöllä heräsin, kun kasvoihin puhalteli kylmää. Lauantai valkeni kuitenkin ihan mukavissa merkeissä, ja iltasella mieskin palasi kotiin ja sai kun saikin melkoisen tahkomisen ja meisselöinnin jäljiltä ikkunat kiinni. Sen pituinen se. Onneksi olin siivonnut raivolla kiukuissani perjantaina, ei enää harmittanut lainkaan miehen tultua kotiin. Vältyttiin riidalta.

Viikonloppukukat pöydällä

Lauantaina, ennen miehen kotiin saapumista, pääsin hierojalle ja olo oli kevyempi kuin aikoihin 45 minuutin jälkeen. Pitäisi muistaa pitää itsestään huolta säännöllisesti. Hierojalta kiirehdin kukkakaupalle ja kukkakaupasta kotiin, sillä edessä oli tyttären lauantaikoulupäivä.

Ensin puhisin, sillä lauantain olisin halunnut pyhittää vain itselleni ja perheelleni. Notkua kotona ja möllöttää. Treenata omaan tahtiin ja herkutella irtokarkkeja antaumuksella. Kirjoitella blogia ja lukea muiden kirjoituksia. Kuunnella uutta hyvää äänikirjaa ja nauttia siististä kodista. Se taisi olla keskiviikko, kun lapsi muistutti lauantain koulupäivästä ja siitä, että myös vanhemmat osallistuvat päivään. Tässä vanhemmilla tarkoitetaan tällä(kin) kertaa vain minua, sillä mies oli matkoilla. Se taisi olla torstai, kun huokasin, että se siitä viikonlopusta sitten.

Mutta ihan yllätyin: lauantaikoulupäivä oli mukava, hyvin järjestetty ja meille vanhemmille vain yhden oppitunnin mittainen. Sen lisäksi vanhempaintoimikunta tarjosi kahvit osallistujille. Melkoisen mukavaa! Oppitunnilla, johon osallistuin, etsittiin tietoa New Yorkista (in English) ja kirjattiin huomioita ylös valmiiksi laaditulle vastauspaperille – pohdimme mitä voimme maistaa, kuulla ja nähdä missäkin kohteessa.

Lapsen koulutalo mäen päällä

Me teimme saumatonta yhteistyötä yksitoistavuotiaan kanssa, ja minä ihailin hänen taitoaan kirjata englanniksi havaintojamme ja ajatuksiamme paperille. Opettaja kysyi lopuksi, mikä kohde jäi erityisesti oppilaiden mieleen, johon tytär vastasi nopeasti viittaamalla Brooklyn Bridgen, mitä en ihmetellyt lainkaan. Sinne minäkin haluaisin.

Sunnuntaina vietimme hetkellisesti Älytöntä päivää. Pelasimme lauta- ja korttipelejä, ulkoilimme, teimme ruokaa ja kävimme kaupassa hankkimassa maanantain tiedelastenkutsuille herkut. Tein kotitreenin, kuuntelin äänikirjaa ja iloitsin maanantaina alkavasta opintovapaasta.

Tähän on tultu.

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Ruuhkavuodet: Miten selvisin lasten teiniajoista?

Tätä kysyttiin minulta kysy minulta, minä vastaan -haasteessa. Koska kyseessä on melkoisen iso kysymys, päätin, että vastaan siihen ihan kokonaisella blogijutulla. Olen ennenkin kirjoittanut saman tyylisen tekstin, viisi neuvoa teini-ikäisen vanhemmalle. Nyt syvennetään vähän.

Tekisi mieli heti alkuun täräyttää, että melkein kuolin, mutta koska totuus on ainakin osin toisenlainen, en sitä tee. Lisään tähän perään, että olen siis toistaiseksi selvinnyt vain kahden pojan murrosiästä ja teiniajan sekoiluista. Juuri yksitoistavuotta täyttänyt tytär on vielä pieni, kiltti, ihana ja kaikin tavoin hyväköytöksinen – hänen teiniaikaansa odotellessa…

Kahden nuoren jalat ja kengät

Ohessa muutamia vinkkejä lasten teiniaikoihin:

1) Pelasta itsesi eli valitse taistelusi

Ihan niin kuin uhmaikäisenkin kanssa. Jokaisesta tumpusta, piposta ja karamellista ei kannata lähteä taistelemaan. Perussäännöt olla pitää ja jonkinlaiset hyvät raamit kasvulle, mutta jos nuori haluaa lähteä paljain nilkoin pakkasella ulos, niin menköön. Jos hän haluaa syödä välipalaksi omenan sijaan jäätelöä, syököön. Jos hän haluaa tehdä läksynsä vasta illalla, tehköön.

Tässä on vain (ainakin) yksi mutta: jos läksyt tai muut velvoitteet jäävät tekemättä, sitten palataan ruotuun. Sitten on taas taisteltava. Raskasta.

2) Muista hengittää

Joka välissä ja ihan konkreettisesti. Tätä kuulee nykyään kaikkialla ja joka hetki. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana oppinut, että hengittäminen kannattaa. Voi kunpa olisin tämän tajunnut kymmenisen vuotta sitten… hengitä syvään sisään neljään laskien, puhalla kapeasta huuliraosta suun kautta ulos kahdeksaan laskien. Toista ainakin viisi kertaa. Tee päivittäin. Vagushermo rauhoittuu ja mieli säilyy seesteisenä. Muun muassa.

3) Harrasta ja puuhaa omiasi

Keskity muihin asioihin kuin teiniin. Hän osaa taitavasti kerätä kaiken huomion ja energian vanhemmiltaan, siksi tässä kannattaa olla ovela: ähäkutti, minullapa onkin jumppa, kävely, keramiikkapaja tai mikä tahansa. En joka hetki kerkeä paneutua sinun metkuihisi. Oma aika tuo jaksamista. Valtavasti.

4) Luota arjen rutiineihin

Rutiinit, rutiinit ja rutiinit. Niillä pötkii pitkälle. Jokainen lapsi tarvitsee ennakoitavuutta, turvallisuutta ja luottoa siihen, että kyllä äiti ja/tai isä osaa ja huolehtii. Perusrutiineilla pääsee pitkälle: lepoaika, ruoka-aika, kotiintuloaika, viikonloppu herkut ja perjantaisiivous.

5) Näytä tunteesi

Sinä saat väsyä. Sen ymmärtäminen ja salliminen on tärkeää. Kun väsyttää, itkettää, kun itkettää, saattaa se yltyä raivoksi. Helposti. Nimimerkillä kokemusta on. Anna palaa, kunhan et satuta ketään ja osaat lopettaa ajoissa. Lopuksi on hyvä selittää ja selvittää tilannetta lapsille. Pyytää anteeksi, jos on aihetta.

6) Pidä pääsi eli rakasta, rajaa ja ole aikuinen

Täällä määrään minä –kaneetti toimii usein sekä uhma- että teini-ikäisille. Tai toimii ja toimii, mutta kun sitä vain jaksaa jankuttaa ja kun pitää päänsä, vaikka kuinka hirvittäisi, lapsi oppii tuntemaan sinut ja tietämään kodin rajat. Sen, mitä siellä saa ja mitä siellä ei saa tehdä.

Teinin pitää tulla ”johdetuksi” eli kuulla vanhemmaltaan, milloin tullaan kotiin, milloin syödään ja paljonko viikossa voi saada rahaa kaikkeen turhaan. Ja niin edelleen. Rajat ja säännöt ovat rakkautta.

7) Kerro, että välität

Kerro se etenkin silloin ja niissä hetkissä, kun kaikkein vähiten tekisi mieli niin tehdä. Lapsi tarvitsee sitä silloin yleensä kaikkein eniten. Halaa, kosketa ja kehu. Niistä mitään ei voi koskaan antaa liikaa. Teini toki luiskahtaa helposti halausotteesta irti ja yökkää kaikenlaiselle rakkaushölinälle, mutta tee sitä silti, säännöllisesti. Kehu muusta kuin suorituksista. Ihan vain siitä, että tuollainen olento on olemassa.

teinityttö aurinkolasit päässä

Mitä muuta voin tehdä selvitäkseni?

Näiden lisäksi voi aina laskea kymmeneen(tuhanteen), poistua ovesta, rajata, rajoittaa ja komentaa. Komentamisella en lupaa mitään tehoja, mutta rutiinit ja kodin yhteiset säännöt kyllä ajavat asiansa. Vaikka ne siinä hetkessä tuntuvat lapsesta – ja myöhemmin vanhemmastakin – typeriltä, turhilta ja järkyttävän vanhanaikaisilta, myöhemmin niiden voi huomata kantavan hedelmää. Oikeasti.

Niin, ja sitten on pakko lopuksi myöntää, että en toki ole aina selvinnyt. En sinne päinkään.

Me olemme esikoisen kanssa huutaneet kilpaa niin, että taloyhtiömme roskiksille asti on kaikunut. Minä en ole koskaan osannut lopettaa, olen aina lähtenyt heti mukaan taisteluun – halunnut sanoa viimeisen sanan.

Minut on pelastanut kaksi asiaa: 1) rauhallinen mies ja 2) huumori. Niin, ja aika. Äitini on joskus todennut erittäin ärsyttävän kliseen siitä, että kyllä oikein pahan murrosiänkin kärsineestä lapsesta ihan kunnollinen kansalainen joskus kasvaa. Että anna ajan tehdä tehtävänsä.

Totta joka sana, mutta raivon ja epätoivon hetkellä ei sitten auta yhtään. Mutta haluan kuitenkin mainita, että aika se on joka auttaa, korjaa ja helpottaa.

Tähän on tultu.

Minna

P.S. Lue myös nämä ruuhkavuosiin, lapsiin ja vanhemmuuteen linkittyvät blogijuttuni:

Kirje esikoiselle: ”Äidin sydän on aina syrjällään”  (Kirjoitus, joka saa yhä edelleen kyyneleet silmiini.)

Elämänohjeita armeijaan lähtevälle

Suuri ikäero lapsilla – uhka vai mahdollisuus?

Kuvat: Unsplash

Puheenaiheet Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus