Ihan muina opiskelijoina – ensimmäisiä havaintoja journalismiopinnoista

Tähän on tultu. Puoli vuotta unelma-ammattiin opiskelua takana. Tällainen tohtorisnainenkin voi oppia uutta ja innostua käytännönläheisestä oppimisesta. Pitää vain heittäytyä, kuten eräs opiskelijakollega kerran hankalan tehtävän äärellä totesi. Ihan totta – pitää uskaltaa pistää oma persoonansa peliin!

Minna Salakarin kasvokuva

Tulevien journalistien joukko on nuori ja kirjava. Me olemme erilaisia ja eri-ikäisiä, tulemme eri paikkakunnilta ja omaamme mitä erilaisempia opiskelu- ja työelämätaustoja. Suurin osa opiskelijoista on nuoria, minä selkeästi ryhmän vanhin. Jonkinlainen äitihahmo ja kaiken taivastelija, pilkunviilaaja ja hiljaisuudessa oppija. Me muodostamme tiiviin journalistiryhmän sekä monenlaisia ja monialaisia toimitusryhmiä eri opintojaksoissa.

Nuoret riekkuvat ja ryhmäytyvät, minä ihmettelen opiskelijapöhinää WhatsAppissa. Hymyilen.

On jollakin tavalla kiehtovaa olla osa hyvin heterogeenista ryhmää, tarkkailla taustalla, mitä nuorille elämännälkäisille tulevaisuuden toimittajille kuuluu. Iloisena seuraan, miten he vapaa-aikansa viettävät ja miten hienosti ryhmä on hitsautunut yhteen. Ei tällaista ihan joka päivä saa kokea.

Parasta on, kun huomaan nauttivani: tykkään opiskelusta, opintojaksojen tehtävistä ja siitä tavasta, jolla journalismiopinnot Turun ammattikorkeakoulussa on järjestetty. Pidän myös siitä, miten huomaan oppivani uutta. Olin elokuussa kauhuissani uutistoimitus-tehtävän edessä, sillä en ajatellut olevani videokuvaaja, videotuottaja tai uutisreportteri.  Mutta. Kun vauhtiin päästiin, innostuin. Oppiminen on tuottanut tulosta.

Tuotoksena tuotettu videokin on varsin onnistunut pläjäys tällaiselta toimittajanplantulta.

Uutisvideotuotannon ei audiovisuaalisen viestinnän lisäksi olen tykästynyt (miltei rakastunut) journalistiseen kirjoittamiseen. Viikkojen – ja samalla koko opiskelun – kohokohdiksi ovat nousseet perjantaiset journalistisen kirjoittamisen opetuskerrat, jossa opettajana toimii valloittava ja rauhallinen asiantuntija, Turun Sanomien entinen päätoimittaja. Ihailen häntä persoonana, opettajana ja ammattilaisena. Hämmästyn kerta toisensa jälkeen opetuksen suunnitelmallisuudesta ja siitä tavasta, jolla opetuskerrat on rakennettu. Näinä päivinä olen yhtä hymyä.

Hymyn huulille on tuonut myös opettajien ja koko kouluyhteisön toiminta. Taideakatemialaiset ovat jollakin tavalla välitöntä porukkaa. Heistä huokuu ihan omanlaisensa huolettomuus. En osaa selittää tätä tarkemmin, mutta kaikissa kohtaamisissa olen tullut tähän tulokseen. Huolettomuus on avoimuutta, rauhallisuutta ja osaamista. Siihen linkittyy ehdottomasti myös kiinnostus oman työn tekemiseen, opiskelijoiden oppimiseen ja opinnoista selviytymiseen. Opiskelijoita ei holhota, mutta heitä vastuutetaan kivalla tavalla.

Me opiskelijat pidämme siitä, että meidät haastetaan ja heitetään välillä ”syvään päätyyn”!

Opiskelijaelämäni on ollut melko rauhallista syksyn aikana, sillä hyväksi luettuja opintoja on, taustani huomioiden, paljon. Olen saanut sovitettua opiskelun ja päätyöni ketterästi yhteen. Ensi maaliskuussa jään parin kuukauden opintovapaalle, saman loikkauksen teen myös ensi syksynä. Odotan näitä aikoja jo innolla.

Olen todennut hiljaa mielessäni – ja varmasti monesti ääneenkin – olevani oikeassa paikassa. Mitä pidemmälle opintopolullani etenen, sitä varmempi asiasta olen. Välillä on ollut vaikea uskoa, että minä todella pääsin sisään tällaiseen koulutukseen suuresta hakijajoukosta kaksivaiheisten pääsykokeiden jälkeen.

Totta se kuitenkin on. Kuten alussa mainitsin, tähän on tultu!

Minna

Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Opiskelu

Kaikki elämäni kirjat – historiani lukijana  

Tutustuin Instagramissakin kiertäneeseen #historianilukijana-haasteeseen Villasukka-blogissa. Samalla sain bloggaajalta kutsun osallistua haasteeseen.

Heti alkuun on todettava, että en ole aina ollut kova lukija, eivätkä kirjat ole olleet minulle se suosituin loma- tai vapaa-ajan tekeminen. Olen aina ollut hieman malttamaton luonne, joka on halunnut sohvannurkassa lukemisen sijaan touhuta, valmistaa ja olla äänessä. Kärsimättömyys elää minussa yhä. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut nauttimaan myös kirjoista ja malttanut pysähtyä niiden äärelle. Antanut tarinan viedä mukanaan.

Käsi tarttuu kirjahyllyn kirjaan

Tarinoista olen aina pitänyt. Olen ollut tyypillinen lapsi, se sellainen, jolle on pitänyt lukea aina ne samat, aikuista jo tylsistyttävät sadut. Riviäkään ei äiti tai isä saanut oikaista, sillä huippumuistini ansiosta hoksasin ylihyppäyksen välittömästi.

Olen onnekas, sillä minulle on aina luettu, kouluikään saakka ja osin vielä alakoululaisenakin.

Lempikirjojani olivat Camilla Mickwitzin Emilia ja Oskari -sarja, Tove Janssonin Outo vieras Muumilaaksossa sekä Astrid Lindgrenin koko tuotanto. Lindgrenin kirjojen samaistuttavuus on ollut minusta aina aivan omaa luokkaansa. Lapsen on helppo sijoittaa itsensä ja elämänsä oikeastaan mihin tahansa kirjailijan teokseen.

Minulle on luettu, vaikka olen oppinut lukemaan viisivuotiaana. Olimme äitimme kanssa vatsataudissa kotona, kun äiti tarttui naistenlehteen. Minä kömmin äidin viereen siten, että pystyin katselemaan hänen lukemaansa lehteä. Sitten yhtäkkiä aloin lukea otsikoita ääneen. Ja tämän jälkeen luin tiekylttejä, mainoksia ja maitopurkkitekstejä – oikeastaan ihan mitä tahansa.

Alakouluiässä kärsin eniten siitä, etten ollut hevostyttö. Hevostytöille oli runsaasti tarjolla hevostyttökirjatuotantoa. Se ei kiinnostanut minua lainkaan. Koulun kirjasto oli hieman nuhruinen ja pimeä paikka, jossa oli aivan omanlaisensa haju. En pitänyt siitä.

Kirjastokäynnit olivat minulle pakollinen paha ja välttämätön, lähinnä äidinkielen opetukseen liittyvä, juttu.

Alakoulussa muistan mieltyneeni Anne-Cath Vestlyn Kiira ja lumpeenkukat -kirjaan. Taisin olla viidennellä luokalla, kun sai teoksen isoäitini työtoverilta. Luin sen hetkessä ja käytin sitä lukuisiin kirja-arvosteluihin ja -esitelmiin viidennen ja kuudennen luokan aikana.

Yläkoulussa kirjamaailma muuttui: siirryttiin saduista ja lyhyestä lapsellisesta tarinagenrestä pitkiin ja paatoksellisiin (lähinnä todella tylsiin) teoksiin. Kun oikein muistelen yläkouluaikaa, muistan lukeneeni lähinnä nuortenlehtiä ja ne pakolliset koulunkäyntiin liittyvät romaanit. Kaikenlaisia kansallisteoksia ja perinneopuksia. Ne eivät nuorta ja menevää mieltäni kiehtoneet. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Juhani Ahon Rautatie veivät viimeisetkin rippeet lukemisinnostani muutamiksi vuosiksi.

Pakko kuitenkin lisätä, että äidinkielessä olen aina ollut hyvä. Vaikka en kirjallisuuden ystävä ollukaan ja luin teoksia lähinnä sieltä täältä, osasin kirjoittaa niistä valtavan hyviä esitelmiä ja henkilökuvia. Todistuksessani äidinkieli ja kirjallisuus oli aina kiitettävä.

Lukioaikana kiinnostukseni kirjallisuuteen alkoi heräillä uudelleen.

Kävin jopa melko säännöllisesti Turun pääkirjastossa. Myönnettäköön, että lainaukseni linkittyivät kuitenkin pääasiassa lukion äidinkielen lukukirjoihin, psykologian viitekirjallisuusluetteloihin tai runoteoksiin. Lukiossa muistan lukeneeni aivan järkyttävän klassikkoteoslistan tarjonnasta Milan Kunderan Elämä on toisaalla -teoksen. Valitsin kirjan, sillä se löytyi vanhempieni kirjahyllystä. Halleluja. Se taisi olla ensimmäinen ajatukseni teoksesta. Lopputulemana kirjoitin tästä henkilöhahmokuvaukset ja sain täyden kympin.

Vaikka itse en koskaan lukijaihminen olekaan ollut, lapsilleni olen aina lukenut paljon. Kun sain ensimmäiset lapseni, olin päättänyt, että tulen lukemaan heille päivittäin. Ja niin tein. Pienimmälle luetaan edelleen, jos hän niin toivoo.

Parasta on ollut, kun olen saanut kaivaa omat lapsuuden suosikkini naftaliinista ja koukuttanut lapseni samojen satujen äärelle.

Äänikirjat ovat olleet minun lukuhistoriani ”pelastus”: täytän vapaa-aikani ja hengähdyshetkeni kirjojen maailmalla. Kahdenhengen kirjakerhomme on ollut voimissaan yli kaksi vuotta, ja se on melkein parasta, mitä tiedän. Kirjat ovat minulle vapautta arjesta. Jälleen tulen siihen oman lukemiseni perusajatukseen, että hyvälle tarinalle on aina aikansa ja paikkansa.

Viimeisen vuoden parhaimmistoon ylsivät Hanna Brotheruksen Ainoa kotini, Vera Valan Aprikoosiyöt, Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt, Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta ja Maija Kajannon tuotanto. Olen pitänyt erityisesti myös Lucy Diamondin tuotannosta, Helmi Kekkosen Tämän naisen elämästä sekä Aino Huilajan Pakumatkalla-teoksesta. Sanna Wikströmin Elämä ensin -kirjan epilogi taisi yltää vuoden parhaaksi epilogiksi. Tai parhaaksi epilogiksi ikinä.

Tähän on tultu.

Minna

Kuva: Unsplash

Puheenaiheet Oma elämä Kirjat Ajattelin tänään