Ihan muina opiskelijoina – ensimmäisiä havaintoja journalismiopinnoista
Tähän on tultu. Puoli vuotta unelma-ammattiin opiskelua takana. Tällainen tohtorisnainenkin voi oppia uutta ja innostua käytännönläheisestä oppimisesta. Pitää vain heittäytyä, kuten eräs opiskelijakollega kerran hankalan tehtävän äärellä totesi. Ihan totta – pitää uskaltaa pistää oma persoonansa peliin!
Tulevien journalistien joukko on nuori ja kirjava. Me olemme erilaisia ja eri-ikäisiä, tulemme eri paikkakunnilta ja omaamme mitä erilaisempia opiskelu- ja työelämätaustoja. Suurin osa opiskelijoista on nuoria, minä selkeästi ryhmän vanhin. Jonkinlainen äitihahmo ja kaiken taivastelija, pilkunviilaaja ja hiljaisuudessa oppija. Me muodostamme tiiviin journalistiryhmän sekä monenlaisia ja monialaisia toimitusryhmiä eri opintojaksoissa.
Nuoret riekkuvat ja ryhmäytyvät, minä ihmettelen opiskelijapöhinää WhatsAppissa. Hymyilen.
On jollakin tavalla kiehtovaa olla osa hyvin heterogeenista ryhmää, tarkkailla taustalla, mitä nuorille elämännälkäisille tulevaisuuden toimittajille kuuluu. Iloisena seuraan, miten he vapaa-aikansa viettävät ja miten hienosti ryhmä on hitsautunut yhteen. Ei tällaista ihan joka päivä saa kokea.
Parasta on, kun huomaan nauttivani: tykkään opiskelusta, opintojaksojen tehtävistä ja siitä tavasta, jolla journalismiopinnot Turun ammattikorkeakoulussa on järjestetty. Pidän myös siitä, miten huomaan oppivani uutta. Olin elokuussa kauhuissani uutistoimitus-tehtävän edessä, sillä en ajatellut olevani videokuvaaja, videotuottaja tai uutisreportteri. Mutta. Kun vauhtiin päästiin, innostuin. Oppiminen on tuottanut tulosta.
Tuotoksena tuotettu videokin on varsin onnistunut pläjäys tällaiselta toimittajanplantulta.
Uutisvideotuotannon ei audiovisuaalisen viestinnän lisäksi olen tykästynyt (miltei rakastunut) journalistiseen kirjoittamiseen. Viikkojen – ja samalla koko opiskelun – kohokohdiksi ovat nousseet perjantaiset journalistisen kirjoittamisen opetuskerrat, jossa opettajana toimii valloittava ja rauhallinen asiantuntija, Turun Sanomien entinen päätoimittaja. Ihailen häntä persoonana, opettajana ja ammattilaisena. Hämmästyn kerta toisensa jälkeen opetuksen suunnitelmallisuudesta ja siitä tavasta, jolla opetuskerrat on rakennettu. Näinä päivinä olen yhtä hymyä.
Hymyn huulille on tuonut myös opettajien ja koko kouluyhteisön toiminta. Taideakatemialaiset ovat jollakin tavalla välitöntä porukkaa. Heistä huokuu ihan omanlaisensa huolettomuus. En osaa selittää tätä tarkemmin, mutta kaikissa kohtaamisissa olen tullut tähän tulokseen. Huolettomuus on avoimuutta, rauhallisuutta ja osaamista. Siihen linkittyy ehdottomasti myös kiinnostus oman työn tekemiseen, opiskelijoiden oppimiseen ja opinnoista selviytymiseen. Opiskelijoita ei holhota, mutta heitä vastuutetaan kivalla tavalla.
Me opiskelijat pidämme siitä, että meidät haastetaan ja heitetään välillä ”syvään päätyyn”!
Opiskelijaelämäni on ollut melko rauhallista syksyn aikana, sillä hyväksi luettuja opintoja on, taustani huomioiden, paljon. Olen saanut sovitettua opiskelun ja päätyöni ketterästi yhteen. Ensi maaliskuussa jään parin kuukauden opintovapaalle, saman loikkauksen teen myös ensi syksynä. Odotan näitä aikoja jo innolla.
Olen todennut hiljaa mielessäni – ja varmasti monesti ääneenkin – olevani oikeassa paikassa. Mitä pidemmälle opintopolullani etenen, sitä varmempi asiasta olen. Välillä on ollut vaikea uskoa, että minä todella pääsin sisään tällaiseen koulutukseen suuresta hakijajoukosta kaksivaiheisten pääsykokeiden jälkeen.
Totta se kuitenkin on. Kuten alussa mainitsin, tähän on tultu!
Minna
