Annanko ikinä anteeksi?

Milloinhan sitä oppisi antamaan itselleen anteeksi sen, ettei olekaan omien harhakuvitelmiensa täydellinen äiti, jonka lempeä ääni rauhoittaa vauvan sadasosasekunnissa. Äiti, joka haluaa imettää lastaan yksivuotiaaksi, koska imettäminen on niin ihanaa läheisyyttä, äiti, joka keskittyy joka hetki täysillä läsnäolemiseen, vauvan ihailemiseen, silittelyyn. Teen väärin vahingossa ja tarkoituksella, sanon ilkeästi ja ajattelen pahasti muista ihmisistä. Annanko itselleni anteeksi sen, miten kasvatan tämän rakkaimman?

Tai antaisi itselleen anteeksi sen, että tämä perhe nyt vain on tällainen. Ei ydinperhettä, vaan meidän perhe, meidän näköisemme. Meillä on omat tapamme toimia perheenä, vaikkei olla miehen kanssa yhdessä. Joko huomenna annan itselleni anteeksi sen, että eri öinä nukutaan eri kodissa, että haluaisin asua miehen kanssa saman katon alla ihan vaan koska se olis helpompaa ja muutenkin.

Annanko anteeksi, että menen toiseen huoneeseen kun vauva huutaa yliväsymystään ja sylkee tissin pois suusta, pyydän miestä aikaisin aamulla vaihtamaan vaipan jos tyttö kitisee ”vaippakitinää” enkä itse jaksa nousta. Opinko antamaan anteeksi sen, että lykkään huutavan vauvan vaunuihin ja rukoilen koko matkan bussipysäkille, että se jo nukahtaisi.

Sitten on hetkiä, kun maataan vierekkäin. Vauva pitää kättään omistushaluisesti mun tissillä, mies puolestaan vauvan kyljellä. Itken, kun on niin yksinäinen olo eikä uni tule kun muut nukkuu.

Ja on hetkiä, kun vauva tuijottaa. Kiinteästi, suoraan sieluun saakka. Tai ynähtää unissaan. Hymyilee vahingossa, säpsähtää, ihmettelee maailmaa. Nuuhkaisen tyttöä ja mietin: tässä on kaikki, mitä tarvitsen.