Rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

Ollaan taas käyty samoja keskusteluja Ihanan miehen kanssa. Näitä rakastamiskeskusteluja. Flunssaisena (molemmat) ja muutenkin väsyneenä (lähinnä minä) ei varmaan mitenkään fiksuin idea, mutta siihen ollaan nyt päädytty.

Mun tekisi mieli vaan itkeä tätä kipua, joka on, kun en tiedä, mikä oikein olen. En ole tyttöystävä, meillä on vain yhteinen vauva ja nukutaan joka yö yhdessä. Mä pesen Ihanan miehen pyykit ja se laittaa ruokaa. Vuorotellaan vaipanvaihdossa ja kaupassakäynnissä. Se maksaa, kummalla sillä hetkellä on enemmän rahaa. Makoillaan vierekkäin katsomassa Netflixistä sarjoja ja leffoja, halataan, lohdutetaan, käydään saunassa.

Silti jotain puuttuu. Olen väsynyt odottamaan, mutta odotan silti. Sain yllättävän toivonpilkahduksen, se rauhoittaa mun kärsimätöntä mieltäni. Jännittää ja pelottaa kuitenkin. Entä jos meistä ei tule mitään? Jos joudun luopumaan näistä jo saavutetuista eduista? Kuka sitten pelaa kanssani iltaisin korttia? On ihanaa käydä yhdessä nukkumaan ja herätä toisen viereltä, vaikka on ahdasta. Meillä oli eilen ihana jutteluhetki ja hihitettiin, kun vauva kurkki pinnasängyn pinnojen välistä. Kuka mun kanssa jakaa nää hetket, jos tää epäonnistuu?

Silti oon valmis ottamaan sen riskin. Olen onneton tässä välitilassa, en osaa rentoutua ja rauhoittua. Jonkin täytyy muuttua.

Odotan ja yritän muistaa hengittää rauhallisesti.