Äiti stressaa

On kamalaa koko ajan pelätä, että vauva herää tai itkee. En osaa lainkaan rentoutua. Tyttö nukahti mummolan terassille vaunuihin ja äiti istui ikkunassa kyttäämässä, liikahtaako vaunujen jalkapeite. Teki mieli sanoa kitaraa soittelevalle tytön sedälle ja pöytää kattaessa jutteleville mummolle ja papalle, että shhh olkaa nyt hiljaa jotta voin mennä pelastamaan mun maailman rakkaimman jos se herää.

Lauantaina olin kaverilla saunassa, tyttö oli isänsä kanssa sisällä kun mä kävin ihan puusaunomassa! Oli luxusta, mutta jotenkin vaikea rauhoittua. ”Entä jos sille tulee nälkä ja paha mieli eikä kukaan osaa auttaa?” pyöri nonstoppina päässä. Siitäkin huolimatta, että olen just tasan yhtä hyvä hoitamaan kaikki ongelmatilanteet kuin ihana mieskin, nälkäprobleemaa lukuunottamatta. Siinä oon lyömätön vielä toistaiseksi.

Jännittää torstaina oleva hammaslääkäri. Ei niinkään siksi, että pelkään hammaslääkäriä (eikä juurihoito ole mikään miellyttävin operaatio) vaan siksi, etten tiedä, kuinka vauva pärjää pärjään ilman vauvaa. Niska-hartiaseutu huutaa hoosiannaa, mutten uskalla mennä puolen tunnin hierontaan. Stressaannun jo ajatuksesta ja se tavallaan vesittää sen hieronnan tarkoituksen.

Ja se hieronta tosissaan olis tarpeen! Jatkuva huolehtiminen jumittaa niskan, oon koko ajan ylivirittynyt. Vauvan ollessa hereillä mietin, onko sillä kaikki hyvin, ja kun se nukkuu kuuntelen koko ajan, milloin se herää. Käyn välillä kurkkimassa, onko se hengissä.

Onks normaalii (dear Eki)?? Koittaako vielä se päivä, kun en hutvaise samppoota ja hoitoainetta samanaikaisesti päähäni, jotta pääsen suihkusta mahdollisimman nopeasti (isänsä hellässä sylissä) kitisevän vauvan luo?

Pliis, sanokaa että äitikin oppii rentoutumaan!