Mökillelähtöstressi

Eilisestä asti pää on ollut yhtä to do -listaa. Pakkaa kännykän laturi (check), laita hanat kiinni (ööööm yritän vielä muistaa), vaipat (check), liivinsuojat (työn alla), mitä vaatteita tarvitaan, onko kantoliinat mukana, muista hakea junalippu puoli tuntia ennen lähtöä…

Ihana mies lähti aamulla töihin ja mä kyynelehdin. Nähdään seuraavan kerran ylihuomenna. Nyyh! Ihan typeräähän sitä on itkeä, kaks yötä erossa ei oo mikään iso juttu, mutta kun mulle se on! Ei olla yli neljään kuukauteen nukuttu kuin yksi yö eri paikassa. Eikä mua itketä ehkä ees niinkään se, vaan rutiineista ja totutuista tavoista poikkeaminen. Oon tottunut nukahtamaan ahtaaseen sänkyyn ihanan miehen ja vauvan väliin. Oon tottunut siihen, että ihana mies tekee ruokaa, katotaan Netflixistä jotain sarjaa, pelaillaan korttia illalla. Nyt yhtäkkiä kaksi iltaa menenkin vauvan kanssa kahdestaan nukkumaan. Ehkä joku mun kummivanhempienkin mökillä pelaa mun kans korttia, eikä mun sielläkään tarvii tehdä itse ruokaa, mutta jokin osa turvallisuudentunteesta järkkyy, kun ollaan kaukana. Oon yksin vauvasta vastuussa. Entä jos se vaan huutaa ja mua itkettää ja hermostuttaa? Mökillä on usein aika meluisaa, entä jos se säikkyy vaan kauheasti ja itkee siksi? Entä jos hyttyset syö sen kauttaaltaan?

Mua jännittää myös junamatka. Ollaan ennen junailtu sellasia alle 2h matkoja, nyt pitäis selvitä 3h. Jännittää niin että vatsaan koskee. Onneksi vauva kakkasi aamulla, joten junaylläreitä tuskin on luvassa. (Koputan silti puuta.)

No. Ylihuomenna ihana mies hakee meidät oman sukunsa mökille, lauantai-ilta näyttää takuuvarmasti tältä: