Ne kaksi viivaa

Palaan ajatuksissani kesäkuuhun 2014.

Oli juhannusviikon tiistai. Olin sopinut ystäväni kanssa lähdöstä Tallinnaan, mutta ystävä ilmoitti sairastuneensa. Onneksi löytyi paikkaava reissukaveri toisesta ystävästä. Kiertelimme Tallinnassa, olin normaaliin tapaani laivassa hieman pahoinvoiva, vaikka olinkin ottanut pahoinvointilääkkeen. Ostetin laatikon siideriä, pari pulloa viinaa ja reissuystäväni kanssa puoliksi kolmen litran viinitönikän. Matkaseuralaiseni kehotti laivassa mua tekemään joskus raskaustestin, vaikka yhdistelmäehkäisypillereitä käytinkin. Naureskelin, että joojoo.

Olin ostanut Tallinnasta toiselle ystävälleni raskaustestejä, ja seuraavana aamuna totesin, että voisi kai sitä huvin vuoksi pissata tikkuun. Voisinpa ainakin kertoa ystävälleni, että eivät näytä mitään ”vääriä positiivisia” vaan ovat ihan kelpotavaraa. Pillereistä oli meneillään taukoviikko, odottelin tyhjennysvuotoa alkavaksi hetkenä minä hyvänsä. Maha oli ollut vähän kipeä jo useamman päivän, joten olin lähes varma, että ”pillerimenkat” alkaisivat.

Kaksi minuuttia tikkuun pissaamisesta tuijotin epäuskoisena kahta punaista viivaa.
Otin niistä ystävälleni kuvan, ja muistaakseni kyselin varmistusta: ”Tää on nega, eikö?”
En uskonut vielä seuraavankaan testin jälkeen. Enkä seuraavan, enkä seuraavan… Yhteensä taisin tehdä viikon aikana 13 (!!!) positiivista raskaustestiä. Taisin mennä vähän sekaisin, en ollut lainkaan varautunut sellaiseen.
Lähdin heti ensimmäiset testit tehtyäni ystäväni luo. Dippailin tikkuja yksi toisensa jälkeen, itkin ja taisin varovaisesti hymyilläkin.

Minä! Raskaana!
Olin ajatellut, että voisin harkita lapsia ehkä kymmenen vuoden kuluttua. Vakisuhteessa, kun olisi koulutus ja työpaikka.
Sen sijaan olinkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa ei-vakavaa hauskanpitoa oli muuttunut positiiviseksi raskaustestiksi. Tiesin melko pian, että halusin pitää tämän lapsen. Harkitsin sitä toki useaan otteeseen, mutta ensimmäinen, intuitiivinen tunne oli: Minusta tulee äiti, minä saan lapsen, minä rakastan tätä sisälläni kasvavaa elämää. Tulin kotiin, avasin yliopiston hyväksymiskirjeen joka oli sillä aikaa tullut ja mietin, miten pimeetä elämä joskus onkaan. Nappasin tyhjän muistikirjan kaapista ja aloitin ”vauvapäiväkirjan” johon kirjoittamista oon jatkanut nyt jo selkeästi tytölle suunnaten. Fiilikset vaihteli ilosta järkytykseen.

Kerroin ihanalle miehelle vasta viikkoa myöhemmin.
Elin rauhassa juhannuksen yli, sulattelin tietoa.
Sitten näytin hänelle ne kaksi viivaa, hän ymmärsi heti. Järkyttyi, pelkäsikin. Mutta jäi mun vierelle, vaikka itse ensin ajoin pois.

Sitä kumpikaan ei ymmärtänyt, mihin tämä johtaisi.
Perheeseen, pieneen ihmeeseen, onnellisuuteen.

Tähän päivään.