Niin mikä vauvassa pelottaa?

Kaikki.

Täytyy tähän väliin myöntää jotain: en tykkää vauvoista. En sitten yhtään. En ymmärrä niiden kieltä, tiedän vain, että vauvat tarvitsee syliä ja ruokaa ja rakkautta (kuten me kaikki pohjimmiltamme) mutten ymmärrä, missä järjestyksessä kulloinkin. Jokseenkin kuvaavaa on se, kun kerroin entisellä työpaikalla syksyllä vieraillessani raskaudesta. Eräs ihanista entisistä työkavereistani kysyi nauraen, onko tässä nyt se sama tyttö, joka toukokuussa julisti inhoavansa vauvoja, kun kaksi sellaista oli käymässä. Pakko oli myöntää, että jep. Sama tyyppi.

Se on herättänyt hankalia tunteita nyt raskausaikana. Osaanko huolehtia jostakin niin pienestä ja tarvitsevasta, avuttomasta rääpäleestä, joka ei osaa kertoa mikä itkettää ja joka on täysin minusta riippuvainen? Jaksanko kärsivällisesti kantaa ja hyssyttää, sylitellä ja lohduttaa? En ole mikään halailijaluonne, miten kestän sen jatkuvan läheisyyden? Kuinka selviän siitä, että joku vaatii huomiota, läsnäoloa ja palvelua 24/7? Osaanko pyytää ja ottaa vastaan apua jos sitä tarvitsen, miten jaksan väsyneenä?

Onneksi sain neuvolasta lähetteen vauvaperhepsykologille, jossa olen käynyt nyt kaksi kertaa. Sanoin siellä viime viikolla, että koen tämän pikkuvauva-ajan kaikista ahdistavimpana. Tulen kyllä toimeen kaksivuotiaiden ja sitä isompien lasten kanssa, heillä on usein verbaalista kyvykkyyttä jo jonkin verran ja heidän toimintansa vaikuttaa johdonmukaisemmalta ainakin mun silmään. Eikä kyse ole siis siitä, ettenkö olisi tottunut vauvoihin. Mulla on kolme kummilasta, joiden kanssa olen etenkin heidän vauva-aikanaan ollut paljon tekemisissä. En tiedä, mistä tämä kummallinen ”vauva-pelko” edes johtuu.

En siis edelleenkään (rv 38+) pelkää synnytystä, vaan pelkään vauvaa (ja vähän imetystä, mutta en mene siihen nyt). Se kuulostaa ja tuntuu hullulta, mutta mulle on tärkeää puhua siitä ja purkaa täällä blogissakin. Ahdistaa, kun joka paikka on täynnä vauvaleluja, neuvolasta saatuja lappuja, pikkiriikkisiä sukkia ja tumppuja… Sängyn vieressä onkin pinnasänky (välillä öisin, kun herään vessaan, mietin, miksi tuossa on tuollainen), eteisessä vaunut, kaapissa pieni windfleece-haalari ja vauvan makuupusseja. Se myös ärsyttää välillä. Tottahan tätä masumammuttia kohtaan on helliäkin tunteita, rakastan sitä pakahduttavan valtavasti, mutta nekin isot tunteet pelottaa välillä. En ole ikinä eläissäni tuntenut tällaista rakkautta. Eikä mun elämä ole koskaan muuttunut näin radikaalisti. Jännitän kauheasti, miten arki lähtee rullaamaan, kun tuo kohtalaisen tuntematon ihminen muuttaa tänne asumaan. Se on täytynyt hyväksyä, että meidän arjesta muodostuu meidän näköistä elämää. Lapsen isä on siis kyllä kuvioissa, mutta me ei seurustella. Kaikenlaisia liikkuvia palikoita ja palasia mahtuu varmasti tähän meidän yhteiseen mutta silti erilliseen arkeen, tottahan sitäkin asiaa jännittää. Suuri ilonpilkahdus on kuitenkin ollut se, että hän ylipäänsä tahtoo olla mukana kasvattamassa tätä meidän yhteistä lastamme. Hän jopa on käynyt mun kanssa siellä vauvaperhepsykologilla.

Oi onneksi on tuollainen palvelu kuin vauvaperhepsykologi! Ja onneksi nykyään osataan tukea varhaista vuorovaikutusta. Soisin tällaisen palvelun kaikkien tarvitsevien käyttöön, koen olevani onnekas, kun saan tukea ja apua näihin pelkoihini. Odotan kyllä ilolla ja jännityksellä tulevia käyntejä, mutta jo tieto siitä, että apu on lähellä, helpottaa oloa. Ja onneksi on ihana äiti ja ihania ystäviä! Tässä tilanteessa tukiverkoston merkitys korostuu monella tapaa. Ehkä pääsen tästä vauva- ja arkipelosta tyynemmille vesille jo ennen synnytystä tai viimeistään sen jälkeen. Tiedän, etten oo yksin ja toivon, etten myöskään ole ainoa, jolla on tällaisia ajatuksia ja tunteita. Iloa ja pelkoa yhtä aikaa. Todella vaikea yhdistelmä ainakin mun hallita…