Tänään en syyllisty siitä, että viikon sisään oli kaksi kertaa nakkeja ja ranskalaisia päivälliseksi. En syyllisty pyykkivuoresta, kertakäyttövaipoista, tahraisesta paidasta lapsen päällä (omasta puhumattakaan), kasoista ympäri kotia. En liioin syyllisty neljästä putkeen katsotusta Muumi-jaksosta, Ryhmä Hau:sta, Anniina Balleriinasta tai Kuiskeesta. En edes siitä, että olen korottanut ääntäni lapselle.

Syyllistymisen lisäksi en myöskään puolustele valintojani. Mitä se kenellekään kuuluu, milloin täällä on viimeksi imuroitu, kuinka monta lusikallista ketsuppia lapsi söi, onko Pikku Kakkosen lisäksi katsottu televisiota.

Tänään hengitän pakkasilmaa, sanon peilikuvalleni: sinä riität! Tänäänkin pussaan lasta poskelle, kerron rakkaudestani ja maailmasta, silitän pois kyyneleet. Muistan, miten hyvin kaikki todellisuudessa on, miten turhaa on syyllistäminen ja syyllistyminen, vauvapalstojen vertailut lapsen taidoista ja perheen rutiineista. Kuinka turhaa on sädekehän kiillottaminen, muiden lyttääminen, omien ajatusten ja tapojen julkituominen ainoana oikeana totuutena. En aio lähteä mukaan sellaiseen leikkiin. Minun seurassani saa olla ilman, että tarvitsee tuntea syyllisyyttä tai alemmuutta. Minun seurassani ei tarvitse imettää, vaikka minä imetänkin taaperoani. Ei tarvitse käydä muskarissa tai uimassa viikottain, vaikka me käymmekin. Ei tarvitse käyttää kantoliinoja tai tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei tee niin. Minäkään en aio tuntea syyllisyyttä omassa seurassani. Olen riittävä, kaunis, hyvä näin.