Minä kasvatan.

Kylpyhuoneessa kasvatan pyykkivuorta ja peikonlehteä, ruokapöydällä basilikaa ja tomaattia, ikkunalaudalla lehtikaalta, salaattia, chiliä, mansikkaa ja timjamia. Pihalla kasvatan rikkaruohoja.

Kasvatan myös lasta. Tahtoikäistä taaperoa, joka saa raivokohtauksen kun en anna hänelle sipsiä/suklaata/saksia/tietokonetta. Yritän kasvattaa tyttärestäni muut huomioonottavan, itseään arvostavan ihmisen, mutta toisinaan epäilen omia kykyjäni. Jossain olen onnistunut, kun lapsi kerran on todella empaattinen – pussaa ja halaa, paijaa, auttaa askareissa. Toivon, että voisin kasvattaa tuosta tytöstä ekologisen, suvaitsevaisen ja sopivasti omapäisen.

(Liinapinokin kasvaa kuin vahingossa)

Toisinaan yllätän itseni kasvattamasta ihanaa miestäkin. Ei hän sitä tarvitsisi, mutta mihinkä sitä äiti karvoistaan pääsisi. Minulla on kova tarve kasvattaa ja kanaemoilla, huolehtia kaikkien kaikista asioista. Annan vinkkejä ja puutun toisinaan ihan liikaa asioihin, jotka eivät varsinaisesti minulle kuulu.

Pitäisi kasvattaa itseäänkin.

Tai oikeastaan ehkä kaiken tämän kasvattamisen sijaan voisin siirtyä mahdollistamaan kasvun. Kasvattaisin vähemmän ja antaisin kasvun tapahtua itsestään. Antaisin itselleni mahdollisuuden kasvaa omaan tahtiin tähän äitiyteen, uuteen minuuteen. Haluan keskittyä rakastamaan sitä, mitä tässä hetkessä on tarjolla, pysähtyä nauttimaan elämästä. Se kun on niin kovin haurasta toisinaan, arvaamatonta ja aina jollekin epäreilua. Jokaista onnenhetkeä on syytä vaalia!