Sumua

Tää mun ”olen positiivisempi” -elämänvaihe ei nyt ihan oo lähtenyt odotetusti käyntiin. No, onhan tässä koko vuosi aikaa harjoitella…

Pikkumammutti on levoton öisin. Musta tuntuu, etten oo ikuisuuteen nukkunut. En ihan tiedä, miten selvitä tästä kaoottisesta, ajatukset sumentavasta väsymyksestä. Pimeä vuodenaika pakkasineen ei oo ainakaan vähentänyt väsymystä. Tuntuu, ettei mitään oikein huvita tehdä. Ulkona on ollut niin kylmä, ettei ulos oo liiemmin ollut asiaa. Tyttö sai paleltuman poskeensa kun käytiin torstaina neuvolassa.

Ihanan miehen kanssa asiat ei etene. Me ollaan molemmat stressaantuneita ja varmaan ihan solutasollakin uuvuksissa. Ei oo aikaa eikä tilaa, voimavaroja tai mahdollisuutta hoitaa epäparisuhdetta. Kumpaakin vaan väsyttää, ei ehditä tehdä omiakaan juttuja tarpeeksi. Ihana mies käy töissä ja koulussa edelleen, mä oon päivät tytön kanssa ja illalla jo niin väsynyt, etten halua olla yhtäkään ylimääräistä minuuttia pikkumammutin kanssa kahden.

Tätä kirjoittaessani kello lähenee puoli yhtä yöllä. Ihana mies on nukuttamassa karjuvaa vauvaa, kun mä en enää vaan jaksanut. Tekis mieli kävellä ulos ovesta, pummata ohikulkijalta rööki tai pari, itkeä väsymystä pois. Palata ehkä sitten, kun tuo lapsi ei ime musta kaikkea elämänvoimaa. En jaksaisi olla koko ajan kiinni, lähellä, saatavilla. Kaipaisin omaa tilaa, mutta tunnen siitäkin syyllisyyttä. Pitäisi jaksaa rakastaa omaa lastaan täysillä, olla empaattinen silloinkin kun väsyttää ja ottaa päähän. Tekisi mieli opettaa vauva takaisin tuttiin (pikkumammutti repäisi ja vieroittautui tutista itse kuukausi sitten!), lopettaa imetys, ihan mitä vaan.

Kunhan saisin nukkua edes yhden yön.

Että sori, ystävät, kaverit ja toverit, ettei musta kuulu mitään ja etten muista vastata viesteihin tai kirjoittele kuulumisia. Ehkä sitten, kun tää sumu päästä hälvenee..!