Tapasin tänään yhtä entistä työkaveria viime vuodelta. Onpa kivaa, kun on voinut ystävystyä jonkun sellaisen kanssa, jonka vanhin lapsi on samanikäinen kuin minä! Ei aina tarvii olla samaa ikäluokkaa, jotta juttu luistaisi.

Hetkittäin siinä höpöteltäessä tuli ikävä töihin. Toki kivaa aloittaa opiskelu, etenkin kun tietää, että juurikin tuota alaa alkaa opiskella, mutta tietynlainen haikeus valtasi mielen. Se haikeus on ollut läsnä muutoinkin näinä sateisina alkusyksyn päivinä. Ei tarvitse aamulla ottaa ulkohousuja ja kumisaappaita mukaan töiden takia, ei ole aamulla vielä kiire mihinkään, ei tunne sitä kaikista kirpeintä aamuseitsemän ilmaa joka ikinen aamu tai kulje ruuhkabussilla ja kuuntele töissä lasten kiljuntaa. Toisaalta se tuntuu helpottavalta. Joinain aamuna väsyttää ja saan jäädä sängynpohjalle makaamaan, ihanaa! Vuosi sitten aloitin siellä töissä, oli jännittävää, uudenlaiset kuviot ja uusia ihmisiä. Nyt odotan sitä tunnetta jälleen, kun aloitan opinnot. Tulevista fuksikavereista yhden muistan pääsykokeista, oltiin samassa ryhmätehtäväryhmässä. Tuutorit on tulleet paremmin tutuiksi.

Eli oikeastaan kaikesta haikeudesta ja luopumisesta huolimatta oon aika onnellinen! Joskus on lähdettävä jotta voi palata ja luovuttava jotta voisi saada. Ja oon saanut jo monen luopumisen edestä, kasannut onnea velaksi, olkoon haikeus sit velanmaksua tai mitä vaan.