Pärjääväinen

Miksi, oi miksi sitä ikäänkuin vahingossa vastaa ”joojoo” jos joku kysyy, onko kaikki hyvin? Hymyilee ja pitää kaiken väkisin kasassa, vaikka juuri sillä hetkellä ei jaksaisi.

Ehkä silloin ajattelee sitä, että eihän tässä mitään suurta hätää ole. On ruokaa, vettä, vaatteita, koti. Vähän vaan väsyttää. Hermostuttaa. Tekisi mieli huutaa vauvalle, ei lorutella. Kun ollaan kahdestaan, sylitellään itkien, ei naureta.

Tai ehkä tulee kipeät muistot siitä, kun avuntarpeen on myöntänyt, eikä olekaan saanut apua. Hävettää, kun on pyytänyt apua ja joutunut pettymään.

Silti haluaisi luottaa ja uskaltaa myöntää, että viime yö oli raskas, nyt en jaksaisi olla tässä tämän hassun, ympäriinsä ryömivän vauvan kanssa, vaikkei se edes itke. Vaikka olen saanut kaksi tuntia lepoaikaa jo tänään. Haluaisin silti vähän lisää lepoa, hetken hengähdystauon.

Jonain päivänä uskallan sanoa ääneen: ”Minä tarvitsen tämän hetken.”

Siihen saakka koetan pärjätä.