Avainsana on kohtuus. Jos ottaa tavaksi palkita itseään pienistä asioista vähän liian isosti, koko elämä menee aikaa myöten epätasapainoon.

Vältän muiden kulutustottumusten suoraa arvostelua, koska arvoihini ei kuulu se, että tuomitsisin muiden valinnat omien periaatteideni pohjalta. On kuitenkin kolme tilannetta, joissa minun on vaikea niellä arvostelevat sanat.

Voin suositella lämpimästi sitä, että somen ja sähköisen viestinnän kanavien käyttöä harkitsee tarkkaan ja tekee harkintansa pohjalta rajanvetoja. Kaikessa ei tarvitse olla mukana.

Pahin ansa armollisuudessa liittyy siihen, että meillä on vain tämä yksi elämä. Sillä, miten sen käytämme, on oikeasti merkitystä, eikä meidän pidä uskotella itsellemme muuta.

Meidän ei tule määritellä itseämme uudelleen tiedostavina kuluttajina vaan lakata määrittelemästä itseämme kuluttamisen kautta.

Havahduin tässä jonakin päivänä siihen ajatukseen, että kun laitan ruokaa tai nostelen raskaita asioita paikasta toiseen, minä itse asiassa hoidan kauneuttani.

Sietäminen ei ole alistumista vaan sen ymmärtämistä, ettei voi pakottaa koko maailmaa ja kaikkia ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan niin, kuin itse haluaisi, ja etteivät kaikki tilanteet voi palvella juuri niitä omia tarpeita.

Aktiivisuus ei ole kevyt rantapallo, jonka saa aina liikkeelle vaikka henkäisemällä. Joskus aktiivisuus on betonista tehty pallo, joka on vajonnut pehmeään maahan. Mutta kyllä senkin voi saada työnnettyä liikkeelle, ja kun se onnistuu, jatko on kevyempi.

Lapsi kysyy vanhemmiltaan lupaa yhteen jos toiseenkin asiaan. Kun kasvamme, luvan kysyminen ei varsinaisesti lopu, luvan antaja vain muuttuu – se on useimmiten meissä itsessämme. Joka päivä annamme itsellemme luvan moneen asiaan. Tähän luvan pyytämiseen ja antamiseen vain usein liittyy se, että pyrimme piilottamaan sen itseltämme.

Ruokalistassa on pyritty edullisuuteen, maukkauteen, terveellisyyteen ja helppouteen. Kyse on tosielämästä lainatusta ruokalistasta. Näitä ruokia meillä syödään usein.