Miksi pitää sanoa, että jokin työ on arvokasta? Eikö sen ääneen sanominen pidä sisällään oletuksen siitä, että työ voi myös olla olematta arvokasta?

Koen rahapuheen nykymuodossaan varsin tunnottomana ja kylmäkiskoisena: se esittää elämän yksinäisenä puurtamisena, jossa katse tulisi pitää tiukasti suunnattuna omaan pankkitiliin ja sen suotuisaan kehitykseen.

Mielestäni olisi hyvä, jos jouluihin luotaisiin enemmänkin perinteitä, jotka nojaavat pikemminkin tuttuuteen kuin uutuuteen.

Kun miettii ilmastonmuutoskeskusteluja ja niitä mekanismeja, jotka näyttävät määrittävän keskustelun painopisteen, koko keskustelu alkaa vaikuttaa melko viheliäiseltä. Joihinkin asioihin suhtaudutaan hyvin häveliäästi ja välttelevästi, toisissa sorrutaan lähes kiilusilmäiseen hyökkäävyyteen.

Jos leveä kestohymy ja superlatiivien viljely tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta, niin ei hätää: voit silti löytää oman tapasi nähdä asioiden hyvät puolet, ja se myös kannattaa!

Minusta olisi tärkeää tehdä ero kahden eri asian välille: vähävaraisuuden ja yli varojensa elämisen. Kaikki vähävaraiset eivät elä yli varojensa eivätkä kaikki yli varojensa elävät ole vähävaraisia.

Olen koonnut tähän muutaman ajatuksen kasvisten määrän lisäämisestä. Pyrin vastaamaan siihen kysymykseen, mitä keinoja on käytettävissä, jos ruokakuntaan kuuluu joku, joka ei suoranaisesti innostu kasviksista.

Arvohygienian peräänkuuluttaminen taiteessa on mielestäni saanut asiattoman vallankäytön muotoja. Ei taideteoksen ole tarkoitus olla kaikkien ”oikeiden” arvojen kokoelma, eikä taitelijan tarvitse ajatella kaikesta ”oikein”!

Eläinten oikeuksien ajaminen on mielestäni lipsahtanut monin paikoin tiettyjen ihmisryhmien maalittamiseksi. Jos johonkin ihmisryhmään keksitään osoittaa syyttävä sormi eläinoikeusasioissa, sen jälkeen pidäkkeitä ennakkoluulojen esittelyyn ei juuri ole.

Elämän itsetarkoituksellinen tiukkuus on mielestäni arvotonta. Tiukkuudella pitäisi olla hyvää elämää palveleva tavoite, jotta sitä voisi pitää arvokkaana. Avainsanat ovat kohtuus ja tasapaino.