Muistoesinelaatikot kodissani ovat kuin ikävä möhkäle, joka ei ainoastaan vie tilaa vaan painaa myös mieltä. Ne esineet, joista luopuminen olisi aiemmin ollut valtavan kivuliasta, saavat nyt mennä.

Rahaan liittyy paljon arvokysymyksiä. Vaikka raha itsessään – kylminä kolikoina ja seteleinä – ei rakkauteen juuri liity eikä vaikuta, niin siihen kytkeytyvien arvokysymysten kautta se vaikuttaa paljonkin.

Erilaisuus saattaa olla rikkaus, mutta samankaltaisuus voi olla suuri lohtu. Kummankaan juurisyyt eivät kuitenkaan aina löydy sieltä, mistä niitä usein etsitään.

Miksi pitää sanoa, että jokin työ on arvokasta? Eikö sen ääneen sanominen pidä sisällään oletuksen siitä, että työ voi myös olla olematta arvokasta?

Koen rahapuheen nykymuodossaan varsin tunnottomana ja kylmäkiskoisena: se esittää elämän yksinäisenä puurtamisena, jossa katse tulisi pitää tiukasti suunnattuna omaan pankkitiliin ja sen suotuisaan kehitykseen.

Mielestäni olisi hyvä, jos jouluihin luotaisiin enemmänkin perinteitä, jotka nojaavat pikemminkin tuttuuteen kuin uutuuteen.

Kun miettii ilmastonmuutoskeskusteluja ja niitä mekanismeja, jotka näyttävät määrittävän keskustelun painopisteen, koko keskustelu alkaa vaikuttaa melko viheliäiseltä. Joihinkin asioihin suhtaudutaan hyvin häveliäästi ja välttelevästi, toisissa sorrutaan lähes kiilusilmäiseen hyökkäävyyteen.

Jos leveä kestohymy ja superlatiivien viljely tuntuu teennäiseltä ja pakotetulta, niin ei hätää: voit silti löytää oman tapasi nähdä asioiden hyvät puolet, ja se myös kannattaa!

Minusta olisi tärkeää tehdä ero kahden eri asian välille: vähävaraisuuden ja yli varojensa elämisen. Kaikki vähävaraiset eivät elä yli varojensa eivätkä kaikki yli varojensa elävät ole vähävaraisia.

Olen koonnut tähän muutaman ajatuksen kasvisten määrän lisäämisestä. Pyrin vastaamaan siihen kysymykseen, mitä keinoja on käytettävissä, jos ruokakuntaan kuuluu joku, joka ei suoranaisesti innostu kasviksista.