Yksityisautoilu liittyy kiinteästi moneen sellaiseen vapauteen, joita voidaan pitää hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkeinä: Vapauteen valita asuinpaikkansa. Vapauteen käydä töissä. Vapauteen huolehtia itsestään ja perheestään. Liikkumisen vapauteen.

Itsestäni löydän viitteitä sisäistetystä naisvihasta niiltä osin, että minun on ollut nuorena ja osittain nykyäänkin vaikea nähdä sellaista aikuisen naisen tulevaisuutta, jonka kokisin houkuttelevana.

Yksien silmissä keskiluokka on yhteiskunnan kantava voima, jolta ollaan nyt viemässä tuhkatkin pesästä. Toiset taas ihmettelevät, kuinka sieltä kesämökeiltä ja kahden auton talleista käsin kehdataan edes mitään huudella.

Aina, kun päätetään tehdä jotakin muuta kuin sitä, mihin olisi sillä hetkellä mieliteko, lykätään tarpeen tyydytystä eli käytetään itsekuria.

Kun eväät pitää ottaa mukaan joko ulko-olosuhteisiin tai muuten paikkaan, jossa ei ole mahdollisuutta kylmäsäilytykseen ja ruoan lämmitykseen, haasteet eväiden tekemisessä nousevat uudelle tasolle.

Yksi merkittävimmistä asioista, jonka olen saanut tehtyä oman hyvinvointini eteen, on se, että pystyn elämään iltaihmiselle sopivassa rytmissä. Pidän tätä hyvänä saavutuksena, koska tiedän, ettei iltaihmisten ole usein helppo päästä lähellekään luontaista unirytmiään.

Elämänviisaudet ovat parhaimmillaan elämänohjeita kivasti kiteytettyinä. Vuosien vieriessä olen monista yleisistä elämänviisauksista kuitenkin yhä vähemmän samaa mieltä.

On paljon asioita, joita ei juurikaan julkisuudessa käsitellä kulutuksena, saati ongelmallisena sellaisena. Mielestäni yksi esimerkki tällaisesta asiasta on sisustaminen.

Miksi sinä taas lymyilet siellä arvojesi takana? Tämä on kysymys, joka tekisi mieli esittää monellekin puhujalle ja kirjoittajalle.

Olen ajatellut, että jokaiselle työlle on tekijänsä ja jokaiseen asiaan löytyy osaaja. Olen kuitenkin joutunut oppimaan, että tämä on naiivi ajatus.