Finlandia-palkintojenjakotilaisuus – tuo suomalaisen kirjallisuuden Oscar-gaala
Kun sähköpostiini saapui jokin aika sitten kutsu Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen, en ollut uskoa silmiäni. Ajattelin, että asiassa on täytynyt tapahtua jokin erehdys. Mutta minun nimelläni kutsu oli kuitenkin esitetty, ja blogisähköpostiini lähetetty. Vastasin tietysti heti. Saman tien alkoi valtava panikointi monen Erittäin Tärkeän asian suhteen, kuten ”mitä laitan päälle” ja ”mitä jos tässä on kuitenkin tapahtunut joku virhe?”. Kaikkein eniten jännitti kuitenkin se, että kutsuvieraita pyydettiin saapumaan ajoissa paikalle, sillä ovet suljettaisiin tilaisuuden alkaessa. (Voi kauhu ja lamaannus. Kirjabloggaajan tuntevat tietävät hänen omaavan jonkinlaisen ainaisen myöhästymisen taidon).
Mieltä askarrutti myös se, ketkä kaikki laskettiin kutsuvieraiksi. Minut oli kutsuttu paikalle ”median edustajana”. Mutta entä palkintoehdokkaat, olivatko hekin kutsuvieraita? Entä palkintojenjakajat? Mitä jos palkinnonsaaja saapuisi paikalle myöhässä – eikö häntä päästettäisi enää sisään? Sielläpä odottaisi sateessa Kansallisteatterin suljettujen ovien ulkopuolella. Saattaisihan se hivenen harmittaa.
Kun sitten astelin Kansallisteatterin portaita ylös, kuvittelin hetken aikaa käveleväni punaisella matolla Oscar-tilaisuuteen. Sillä sitähän Finlandia-palkintojen jakotilaisuus tietyllä tavalla muistuttaa. On viehättävä juontaja (Katariina Kaitue), on taidokkaiden näyttelijöiden esittämiä väliaikanumeroita (joukko nimekkäitä näyttelijöitä Vesa Vierikosta Terhi Panulaan luki katkelmia ehdolla olleista kirjoista), palkinnonsaajat valitsevat alansa ammattilaiset (Finlandia-palkinnon 2015 valitsi tänä vuonna toimittaja ja muusikko Heikki Harma eli Hector, Tieto-Finlandian toimittaja Arto Nyberg ja Finlandia Juniorin Suomen Viron instituutin johtaja Anu Laitila), ja yksi palkinnonsaajista piti aitoon Oscar-tyyliin kantaaottavan puheen.
Koska ajattelin, ettei tällainen Finlandia/Oscar-tilaisuus kohdallani välttämättä koskaan enää toistu, päätin sitten laittautua ihan viimeisen päälle. Niinpä aikatauluni venyi ja venyi ja… niin, venyi. Ihan viime tingassa päätin vielä pestä hiukset (hienoon tilaisuuteen ei voi mennä, jos ei ole putipuhtaat hiukset, eihän?) Kävi vain niin, että huomasin aivan liian myöhään, että käyttämäni shampoo sisälsi selleriä. Selleriä? Mitä jos hiukseni haisivat tuoksuivat nyt sellerille? Sitten en varmaan ainakaan pääsisi sisään…
Asiaa ei ollut aikaa jäädä selvittämään, oli lähdettävä. Jännitti ihan pirusti. Mitä jos olisin jo liian myöhässä? Mitä jos pahin painajaiseni toteutuisi, ja ovella huomattaisiin se kauhea erehdys: kutsu oli saapunut minulle täysin vahingossa? Mitä jos, mitä jos, mitä jos? Päässäni pyöri niin paljon kysymyksiä, että pelkäsin pyörtyväni Kansallisteatterin portaille. No, olisihan se ainakin ”näyttävä” sisääntulo.
Vatsanikin päätti jännityksen inspiroimana alkaa matkia linkoavaa pesukonetta. Yritin kovasti vakuutella sille, että emme me nyt oikeasti olleet Oscar-tilaisuuteen menossa, eikä sitä tultaisi missään olosuhteissa palkitsemaan kyseisen kodinkoneen imitoimisesta. Yritin myös selittää sille, että ”Kirjabloggaaja antoi ylen Finlandia-palkintojenjakotilaisuudessa” ei ollut sellainen otsikko, jolla haluaisin jäädä ihmisten mieleen. (Ja jos minua jännitti näin paljon, niin miten paljon mahtoi jännittää palkintojensaajaehdokkaita?)
Viimein koitti totuuden hetki. Saavuin Suuren näyttämön ovelle ja kerroin olevani ”median edustaja”, sillä niinhän kutsussa luki. Niinpä minua kehotettiin istumaan mille tahansa eturiveistä. Apua. Kun jäin empimään asiaa, minua kehotettiin istumaan kolmannen rivin keskelle, jossa oli vielä pari tyhjää paikkaa. Tein työtä käskettyä. Tunsin oloni kauheaksi huijariksi. Teki mieli hiipparoida välittömästi takaisin järjestäjien luo ja kertoa heille, että en minä minkään oikean median edustaja ole, pelkkä kirjabloggaaja vain, että voin ihan hyvin istua vaikka koko salin viimeiselle riville, jos siellä vain on tilaa. Juuri kun valmistauduin nousemaan paikaltani, tilaisuus alkoi. Olisin varmaan valunut hyytelönä lattialle, ellei vieressäni istunut vanhempi herrasmies olisi vaihtanut kanssani sanasen aina silloin tällöin. (Hänen puheliaisuudestaan päätellen hiukseni joko eivät haise sellerille, tai sitten hän pitää siitä.)
Palkintojensaajat on kerrottu uutisissa, lehdissä, Twitterissä ja blogeissa jo tuntikausia sitten, mutta tässä silti pieni tiivistelmä palkintojenjakotilaisuudesta ja voittajat vielä kertauksen vuoksi…
Tilaisuus alkoi Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrènin lukemalla, Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tervehdyksellä. Presidentti korosti kirjallisuuden ja lukemisen merkitystä suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kantavana voimana. Tervehdyksen voi käydä lukemassa Kirjasäätiön sivuilta, suosittelen lämpimästi!
Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta, jolloin kaikki Finlandia-palkinnot jaettiin samassa tilaisuudessa.
Ensimmäisenä jaettiin Tieto-Finlandia. Kuten yllä mainitsin, näyttelijät lukivat ehdolla olleista kirjoista näytteitä, jonka jälkeen Arto Nyberg kuvasi luku-urakkaansa ”huimaavaksi”, kehotti lukemaan kaikki palkintoehdokkaat, ja julisti sitten voittajaksi Tapio Tammisen teoksen Kansankodin pimeämpi puoli.
Seuraavana oli vuorossa oma suosikkikategoriani Finlandia Junior. Jälleen näyttelijät lukivat otteita kirjoista. Näytteiden perusteella haluaisin lukea ne kaikki! Sitten Anu Laitila julisti voittajaksi Nadja Sumasen kirjan Rambo. Mieleen jäivät valitsijan sanat, joiden mukaan aikuistenkin pitäisi lukea nuortenkirjoja (täysin samaa mieltä!) Myös kirjailija itse on todennut, ettei tällä kirjalla yläikärajaa ole. Niin hienolta kirjalta kuulosti Rambo, että pakkohan se on itsekin lukea!
Viimeiseksi jaettiin sitten se palkinto, jota suurin osa yleisöstä tuntui eniten odottavan. Palkinnon valitsija, charmikas Hector, piti hienon ja hauskan puheen, jossa muun muassa kiitteli palkintoehdokaskirjojen valintalautakuntaa siitä, että se oli valinnut tiiliskiviromaanien joukkoon pari ohuempaakin teosta. Luku-urakka – kuusi kirjaa kolmessa viikossa – oli Hectorin mukaan ollut aikamoinen. Hän oli lukenut teoksia yötä myöten ja kuvasi kokemusta antoisaksi, kohottavaksi ja mukaansatempaavaksi. Hector myös korosti lukeneensa kirjat tavallisena lukijana. Finlandia 2015 -palkinnonsaajaksi hän valitsi Laura Lindstedtin romaanin Oneiron ja perusteli valintaansa muun muassa näin:
”Annettuani itselleni luvan heittäytyä sen epätodelliseen maailmaan, kaikki muuttuikin hyvin todelliseksi, jopa siinä määrin, että piti välillä googlettaa, onko tällainenkin taiteilija todella elänyt, onko hänen performanssinsa nähty ja koettu jossain”.
Kun Laura Lindstedt sitten saapui lavalle, seurasi valtava aplodi- ja huutomyrsky. Puheessaan kirjailija päätti pitäytyä ”kiitosten konfetttisateeesta” ja ottaa sen sijaan kantaa nykyhallituksen politiikkaan – aitoon Oscar-voittajatyyliin siis. ”Suomea ollaan aivan tietoisesti rakentamassa luokkayhteiskunnaksi”, hän muun muassa totesi.
”Oletko muuten jo lukenut nuo palkintojen voittajat?” se vieressäni istunut vanhempi herras mies kysyi. Emmin hetken mitä vastata. Enhän minä ollut, mutta voiko sellaista sanoa tällaisesssa tilaisuudessa ääneen? ”Minä en ole”, hän jatkoi. Helpotuksen huokaus. ”En minäkään”, kuiskasin. ”Huojentavaa kuulla, etten ole ainoa”, totesin vielä. Mutta aion kyllä.
Seuraavaksi kaikki palkintojensaajat ja -valitsijat kerääntyivät lavalle yhteispotretteihin kuvaajia varten. Sitten kehotus tulla lavalle kuvaamaan osoitettiin kaikille ”median edustajille”. Yritin kuumeisesti pohtia olikohan joku hienonnäköisten järkkärikameroiden omistajista kenties kirjabloggaaja.
Kehotus saapua lavalle kuvaamaan toistettiin. Kurkkua kuristi. Olinko kirjabloggaajana ”oikeasti” median edustaja vai en? Siinähän minä polleasti istuin toimittajille varatuilla paikoilla, joten olisiko outoa, jos en menisi lavalle kuvaamaan?
Sitten on vielä sekin juttu, että minun kännykkäkamerallani ei juuri kuvia oteta. Puhelimeni on nimittäin sen ikäinen, ettei sitä varastaisi epätoivoisinkaan taskuvaras. Jostain syystä olen kuitenkin päättänyt käyttää sitä sinnikkäästi siihen asti kunnes se toimii. Paitsi että tällaisissa tilanteissahan se nimenomaan ei toimi. Tai toimii, mutta ei niistä valokuvista mihinkään ole. Ette tiedä miltä tuntuu päästä sentin päähän Hectorista kuvaamaan ja lopputuloksena kuvassa näkyy sumupilvi. Eli Hector. Tai siis ei Hector tietenkään ole sumupilvi, mutta kuvassa hän näyttää siltä. Tai siis…
Lopuksi olisi vielä ollut ”yhteismalja lämpiössä”. Kyllä minä menin sinne. Lämpiöön siis, en maljaan (vaikka olisihan se maljakin saattanut olla aika suuri, kun se kerran oli yhteinen). Kävi vain niin, että lähdin aika nopeasti pois. Paikka (edelleen lämpiö, ei malja) oli tupaten täynnä. Valtavia porukoita ihmisiä, jotka tunsivat toisensa ilmiselvästi jo todella hyvin. Kirjailijoita, kustantajia, toimittajia. Minä puolestani en tuntenut ketään. En ristin sielua.
Ehkä jokin joukkio koostui kirja- ja kulttuuribloggaajista, ehkä ei. Yritin epätoivoisesti pälyillä, josko edes jossain seinän vierustalla seisoskelisi joku muukin yksinäinen. Mutta kun ei. Ne seinänvierustatkin olivat täynnä toisensa jo entuudestaan tuntevia ihmisiä. Ainoat pienet tyhjät pläntit osoittautuivat kulkuväyliksi, eikä niissä totta totisesti ollut kiva seisoskella yksin, etenkään kun onnistui seisomaan aina vähintäänkin tarjoilijan tiellä (joka kantoi niitä maljoja. Yksittäisiä, ei yhteisiä).
Ja jos nyt pohditte, että miksi ihmeessä et vain mennyt juttelemaan jollekin, niin ensinnäkin jokin salainen voima oli vienyt paitsi puhekykyni myös kykyni keksiä ensimmäistäkään järkeväää sanottavaa kenellekään.
Niinpä minä häivyin. Noloa mutta totta. Olin kyllä häipyä ihan uuden takin kanssa. Hieno takki se oli. Harmaa duffeli kera skottiruutuisen kaulahuivin. Mutta se ei ollut minun takkini. Kävi ilmi, että suuntavaistonikin oli mennyt sekaisin ja oma takkini löytyi teatterin toisen laidan narikasta. Juuri kun vedin omaa takkia päälleni, kuulin lämpiöstä sanat ”nyt kohotamme maljan kaikille palkinnonsaajille”. Harmitti. Mutta kävelinpähän sentään Vesa Vierikon perässä ulos ovesta. (Ja ei, en sanonut hänellekään mitään.)
Mitä tekee kirjabloggaaja selviydyttyään urhoollisesti – tai hieman vähäurhoollisemmin, mutta hengissä kuitenkin – suuresti jännittämästään Finlandia-palkintojenjakotilaisuudesta? Palkitsee itsensä piparkakkulatella, Red Velvet -kakulla ja – milläs muulla kuin kirjoilla!
Kuvat: irisihmemaassa, Otava