Kirjabloggaaja Autiotalossa – rockmusikaalin matkassa menneisyyteen
Muistatko millaista oli aikoinaan kiljua Dingon konsertissa äänensä käheäksi? Muistatko miten ihanaa oli, kun Neumann laulatti yleisöä? Bananapappapappadaa… Bananapappapappadaa…
Muistatko millaista oli litistyä sinne muiden tyttöjen joukkoon, eikä se haitannut yhtään, koska jotenkin ihmeellisesti kaikki olivat yhtä suurta kaveriporukkaa, vaikkei oltu koskaan ennen tavattukaan?
Ja kun keikka sitten vihdoin ja viimein loppui, itketti, vaikkei oikein itsekään osannut selittää miksi. Oli vain ollut niin ihanaa. Neumann oli ihana, biisit olivat ihania, ja ennen kaikkea Quuppa oli ihana. Ja koska oma äitikin oli aivan ihana ja vieläpä erittäin ymmärtäväinen, hän antoi jäädä seuraavana päivänä kotiin nukkumaan, vaikka olikin koulupäivä.
Jos olet joskus haaveillut salaisesti voivasi matkustaa 30 vuotta ajassa taaksepäin ja pääseväsi taas laulamaan äänesi käheäksi Dingon konserttiin, eilen siihen tarjoutui lähes aito ja äärimmäisen harvinainen tilaisuus Finlandia-talossa, jossa esitettiin vain tuon yhden ainokaisen kerran tamperelaisen Musiikiteatteri Palatsin rockmusikaali Autiotalossa.
Musikaali kertoi nimensä mukaisesti Dingon, mutta myös Yön tarinan. Neumannia tulkitsi vuoden 2007 Idols -kilpailun voittanut upeaääninen Ari Koivunen, Olli Lindholmia puolestaan näyttelijä Miro Honkanen. Pate Mustajärvikin vieraili lavalla muutamaan otteeseen, häntä esitti muusikko J. P. Leppäluoto.
Kehyskertomuksena toimi Dingo-fanin tarina. Tytön tuntemuksiin oli siis *punastuu* melkoisen helppo samaistua (en tosin ole itse koskaan käynyt Porissa, toisin kuin musikaalin varsin hysteeriseksi heittäytyvä tyttö, joka leiriytyy milloin Neumannin oven eteen, milloin kiipeää tämän ikkunasta sisään). Samalla kerrattiin Dingon ja Yön urien vaiheita ja kuultiin bändien upeita biisejä.
Ari Koivunen oli varsin mainio nuori Neumann. Koivunen ei ole näyttelijä, joten siitä puolesta häntä on turha arvioida. Varsin kunniakkaasti hän kuitenkin selviytyi. Neumannille ominaisia ilmaisuja olisi tosin ollut kiva kuulla enemmän, osastoa tua noin…
Dingon biisien tulkitsemisessa Ari Koivunen sitten loisti. Miehellä on upea, kaunis ääni, joka pääsi omimmilleen esimerkiksi todella hienossa versiossa Dingon riipaisevan kauniista kappaleesta Perhosen lento. Nahkatakkisen tytön Koivunen tulkitsi niin koskettavasti,että kyyneleet olivat lähellä.
https://www.youtube.com/embed/NL9qKCGE_nY” width=”560″>
Konsertin ei kun siis musikaalin – aikana kuultiin tietysti valtava määrä monia muitakin Dingon hittejä, kuten iki-ihana Sata rohkeaa laivaa, Sinä ja Minä, Levoton Tuhkimo, Aino sekä tietysti Autiotalo.
Ainakin minun oli entisenä (???) Dingo-fanina aivan äärimmäisen vaikea pysytellä tuolissani, kun koko ajan teki mieli nousta ylös tanssimaan ja laulamaan mukana. Sitä esiintyjät toivoivatkin. Yleisöä kannustettiin moneen otteeseen taputtamaan ja laulamaan mukana. Mutta en sitten tiedä mistä ihmeestä se osallistuminen – tai lähinnä osallistumisen vaikeus – on kiinni. Ainakin meidän katsomolohkossamme kaikki biisitulkinnat saivat kyllä ihan valtavat aplodit, mutta kun tuli yleisön vuoro laulaa, tai kehotus taputtaa mukana, kuului sieltä täältä muutama ”klap, klap” ja sitten nekin taputukset tyssäsivät…
Sääliksi kävi erityisesti vieressäni istuneen naisen miestä. Nainen oli takakireä kuin mikä. Miespoloinen oli puolestaan aivan innoissaan ja taputtikin aluksi innokkaasti mukana. Naisen jäätävä katse vaiensi hänet kuitenkin nopeasti. Siippani vieressä istui puolestaan joukko hädin tuskin parikymppisiä nuoria, jotka istuivat läpi musikaalin myrtyneet ilmeet naamallaan.
Kysymys: miksi tulla niin selkeästi tiettyjen bändien faneille suunnattuun musikaaliin, jos a) ei ole näistä bändeistä tai vaikkapa Ari Koivusesta kiinnostunut b) ei ole aikomustakaan osallistua millään tavalla?
Siippani kanssa lauloimme ja tanssimme sitten senkin edestä. Ennen väliaikaa fiilis alkoi vihdoin ja viimein nousta ja tunnelma alkoi muistuttaa jo ihan oikeaa konserttia:
Autiotalo, jota ennen yleisöä kehotettiin nousemaan ylös. Ja kas, ihme tapahtui, kaikki tekivät työtä käskettyä, kenties koska arvasivat mitä on tulossa. Voi iiik, mikä fiilis. Unohdin ajan ja paikan. Lauloin täysillä kuin lapsena Dingon konsertissä ikään. En halunnut biisin loppuvan koskaan. Halusin elää Dingo-aikaa vielä vähän, mutta surullinen tosiasia on, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei lapsuus, ei Dingon alkuperäiskokoonpano, ei bändistä tehty musikaali, eikä upeasti laulanut Ari Koivunenkaan varmaan ihan koko iltaa olisi jaksanut laulaa…
Kun kappale sitten loppui, sain tehdä tosissani töitä sen eteen, etten olisi huutanut ”NIPA, ÄLÄ MEE!” Viime tingassa onneksi tajusin, että ai niin joo…
Sitten syttyivät konserttisalin valot ja minun oli kohdattava raaka totuus eli paluu nykyaikaan.
Reppuselässä siippani ei minua kotiin vienyt, mutta käsi kädessä kuljimme nyt jo autioituneesta (Finlandia-)talosta pimenevään iltaan. Enpä olisi 30 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus laulamaan Dingon biisejä yhdessä mieheni kanssa (joka tosin ei ole Quuppa, kuten lapsena vakaasti uskoin). (Sen kyllä uskoin, että Dingo-fanius ei tule katoamaan ihmisestä koskaan).
Jos sinunkin sisälläsi asuu piilevä Dingo-fani, ei hätää, Autiotalossa– musikaalia esitetään edelleen Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa.
Kuva: irishmemaassa
”Ja käsi kädessä kuljemme Finlandia -taloon ei lainkaan autioon ja se minua niin ravistaa..”