Kiroilisin jos kehtaisin. Vaan kun en kehtaa (äiti saattaa lukea tämän ;)). 

Aina ei kaikki mene kirjabloggaajan kirjallisessa elämässä ihan putkeen, kuten olette ehkä saattaneet huomata, jos olette jaksaneet blogia pidempään seurata. 

Mutta joo. Kirjabloggaajana haaveista korkeimmalla ovat aika usein sellaiset hienot kirjailijatapaamiset. Tyyliin ”jos tapaisin suuresti ihailemani chick lit -kirjailijan X, niin se olisi kyllä hienointa ikinä”. Sitten joskus sellaiseen tulee mahdollisuus, bongaa jonkun tapahtuman jostain (kiitos olemassaolostasi Twitter), päättää tehdä villin teon, tuhlaa ne viimeisetkin pennoset ja lennähtää sinne jonnekin tapaamaan sitä elämää ihmeellisempää kirjailijaa ja huomaa että se on ihan tavallinen kuolevainen olento, ihan samanlainen kuin me kaikki muutkin.

Sen jälkeen on joko kauhean onnellinen, että meni, tai sitten hermoilee siellä tilaisuudessa niin että ne viimeisetkin rauhallisuuden rippeet katoavat, sählää niin, että kirjailijan edestä putoavat ne viimeisetkin kirjapinot, puhuu ihmisten kanssa käsittämättömiä, toivoo lopulta voivansa vain kadota maan alle ja häpeää olemassaoloaan vielä kotiin palattuaankin. Mutta koska ihminen tunnetusti katuu aina enemmän asioita jotka teki,kuin niitä, jotka jätti tekemättä, jälkeenpäin on kuitenkin onnellinen, että meni.

Niih. Noh, nyt niitä kaduttuja asioita onkin sitten kertynyt kuluneina viikkoina ihan enemmän kuin tarpeeksi. Miksi? No ihan kuulkaas omasta syystä. Jos nyt unohdetaan sellainen pieni asia kuin raha, niin tämä kaikki kaatui kirjabloggaajan omaan hermoiluun ja jännittämiseen.

Oletko koskaan ihaillut näin aikuisiällä ketään niin, että kyseisen henkilön tapaaminen tuntuisi vaikka tältä: ”IIIIIIIIIK!!! MÄ TAPAAN SEN!!! IHAN OIKEASTI!!! IIIIIIIIIK!”

Myönnän avoimesti, että koska olen mitä ilmeisemmin henkisesti teini, minulla tällaisia kirjailijoita, näyttelijöitä ja muusikoita on liuta, mutta yksi heistä on selkeästi ylitse muiden. Ehkä arvannet, että hän on Marian Keyes. (Ja jos mietit mistä tiedän olevani henkisesti teini, niin sanomalehdessä kerrottiin niin. Kas kun Jojo Moyesin romaania Kerro minulle jotain hyvää ahmivat kuulemma teinit Suomessakin. Että asiasta on siis todisteita ihan mustaa valkoisella. Jojo Moyes muuten kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka myös haluaisin tavata.)

NOH. Viime viikolla OLISIN VOINUT ostaa lipun ihan huipputapahtumaan. Ei se mitään, että se järjestettiin Dublinissa. Olisin sitten elänyt vedellä ja leivällä vähän aikaa. Mieskin olisi. Tilaisuuden tuottokin olisi mennyt hyvään asiaan, eli Amnestylle. Mutta kas, koska en ole mljonääri ja töitäkin pitää tehdä, olisin voinut yöpyä siellä vain yhden yön. Kyselin lähes jokaikiseltä ihmiseltä kavereista kampaajaan olenko täysin kajahtanut, jos lähden yhdeksi yöksi Dubliniin, kun minulla olisi vihdoin ja viimein tilaisuus tavata MARIAN KEYES. Ja miehensä HIMSELF. Jokaikinen ihminen vastasi samoin: ”et tietenkään ole, lähde ihmeessä, kadut muuten loppuikäsi.” No, tässä minä nyt sitten kadun. 

Toinen kirjailija, jonka olen aina haaveillut tapaavani, on ”Himoshoppaajan” luonut Sophie Kinsella. Ette usko, miten monta kertaa olen ollut äärettömän lähellä päästä vihdoin ja viimein johonkin tilaisuuteen, kerran jopa bloggaajatapaamiseen, jossa hän olisi ollut. Mutta ei. Joko olen panikoitunut viime hetkellä, tai sitten – kuten tuon bloggaajatapaamisen kohdalla, joka olisi ollut Tanskassa – se oli tarkoitettu vain tanskalaisille, eivätkä tilaisuuden järjestäjät suostuneet joustamaan asiasta milliäkään. Eivät edes Kinsellan kustantajan pyynnöstä.

NOH. Nyt Kinsella olisi – tadaa – ylihuomenna jollain kirjafestareilla Englannissa jossain pikkupaikassa. Kuulin tästä eilen. Että en ehkä tästä lentele nyt viime hetken superkalliilla lennoilla yhtikäs mhinkään.

Juupa joo. Koska kirjabloggaajalla on kirjailijoiden lisäksi myös ihailtuja muusikkoja, menin yhtä sekaisin kuin kaikki muutkin fanit koko Euroopassa tiedosta, että Bruce Springsteen pitää upean omaelämäkertansa tiimoilta signeeraustilaisuuden maanantaina Lontoossa. Meidän taloudessamme asustaa kaksi Bruce-fania, mutta kas, Waterstones-kirjakauppa oli asettanut lippujen ostamiselle kivan pienen ehdon: yksi ihminen saa ostaa vain yhden lipun. Oikeasti. Oikeasti!!!! Liput tulivat myyntiin eilen illalla.

NOH. On sanomattakin selvää, että lipunmyyntijärjestelmä kaatui parin minuutin sisällä. Sitten se saatiin jotenkin kuntoon. Sitten se kaatui taas. Jossain vaiheessa pääsi jo jonoon, sitten jono pysäytettiin, sitten se käynnistyi uudestaan ja niin edespäin. Oli harvinaisen kiva fiilis seurata pikkuista ukkelia, joka välillä käveli, välillä pysähtyi, sitten köpötteli pari askelta taas. 

Kuin ihmeen kautta pääsin kuitenkin ikivanhalla läppärillämme lopulta läpi, ja sain ostettua sen luvatun yhden lipun. Ostin sen miehelle, koska hän on minua vielä paljon suurempi Bruce-fani. Kerrottakoon, että mies yritti koko tämän ajan tietysti päästä älypuhelimella läpi ostamaan minulle lippua. Mutta voi. Jonotussysteemi pysäytettiin taas ja ruudulla näkyvä pikku-ukkeli pysähtyi taas. Sitten se eteni taas pari askelta. Samaan aikaan yritin tietysti itse päästä uudestaan läpi läppärillä. Kunnes pikku-ukkelin alle ilmestyi kammottava teksti: tilaisuus on loppuunmyyty. Vaikka se ukkeli köpötteli edelleen! Hitaasti mutta köpötti kuitenkin. Twitter täyttyi vihaisista kommenteista. 

On vaan ihan käsittämättömän vaikeaa tajuta, miksei yksi ihminen saa ostaa edes kahta lippua kerralla. Nyt kävi niin, että monet saivat liput esim. lapselleen, mutta eivät itselleen, tai itselleen mutta eivät puolisolleen ja niin edespäin. Monet napisivat, että eivät mene ilman toista osapuolta. Niih. Mutta kas, lippuihin sisältyi vielä sekin kiva ehto, että niitä ei voi palauttaa saati vaihtaa toisen henkilön nimelle. Näin ollen tulee siis olemaan useita Bruce-faneja, jotka olisivat voineet lunastaa nämä nyt täysin käyttämättä jäävät liput. Järki?

Ottaa ihan suunnattomasti päähän, mutta minkäs teet. Tiistaiturhautumiseni oli tuikitäydellinen, kun eilen ilmestynyttä uusinta Bridget Jones -kirjaa (Bridget Jones’s Baby: The Diaries) ei löytynyt pääkaupunkiseudulta MISTÄÄN. Että sellainen bestseller kirjakauppiaiden näkökulmasta, näemmä.