Haikean hilpeä Bridget Jones – Mad About the Boy

Nyt se on sitten luettu, kauan odotettu kolmas Bridget Jones! Ihastuin, ilahduin ja pillahdinpa pariin kertaan itkuunkin *tunnustaa punastellen*. Sydämeni pohjalta  ja huojentunein mielin voin siis todeta Bridgetin olevan täysin ennallaan. 

Viisikymppinen Bridget sählää edelleen vanhaan malliin. Kunnon vauhtiin hän tosin pääsee vasta kirjan puolenvälin paikkeilla, sillä kirjan alkupuolta leimaa haikeus, eikä ihme, onhan Bridget menettänyt rakkaan Darcynsa vasta neljä vuotta aiemmin.

Ei surumielisyys mitenkään päällekäyvää ole, mutta haikeus hiipii mukaan pienissä lauseissa, kuten silloin kun Bridget katsoo Markia muistuttavaa poikaansa, tai silloin kun hänen kotinsa tuntuu kovin pimeältä ja synkältä  (mikä johtuu kuitenkin useimmiten siitä, että Bridget on unohtanut silmilleen aurinkolasit).

Kun Bridget sitten vihdoin antaa itselleen luvan jatkaa elämäänsä, hän ryhtyy koheltamaan parhaansa mukaan niin mies- kuin työrintamalla. Bridget työstää elokuvakäsikirjoitusta kröhöm… Anton Tshehovin näytelmästä Hedda Gabbler ja kun Bridgetistä on kyse, kaikki ei arvattavasti mene ihan putkeen. (Eräässä kirjan hulvattomimmista kohtauksista Bridget kutsuu työpalaverissä elokuvakäsikirjoitusta Lehtiä hänen hiuksissaan vahingossa nimellä Täit hänen hiuksissaan.)

Romanssirintamalla Bridget tutustuu sekä sinkkusivustoihin että Twitteriin ja paljastuu kunnon koheltavaksi puumaksi. Britanniassa kirjaa on arvosteltu muun muassa vaivaannuttavien sänkykohtausten vuoksi, joita on ehditty vertailla jopa Fifty Shades of Greyhin (haloo…). Kohtauksista voi toki olla monta mieltä. Erinomaisesti kirja olisi toiminut ilman niitäkin, sillä nyt ne tuntuvat aika irrallisilta ja aiheuttavat paikoitellen myötähäpeää. Mutta ainoat harmaan sävyt löytyvät tässä kirjassa kyllä vain Kelly Osbournen hiuksista. 

Kirjan puolessa välissä kerronnan ote tiivistyy (ehkä Helen Fieldingille muistui tässä kohdin mieleen, että ai niin, tähän tapaanhan se Bridget ilmaisikin itseään?) ja paranee paranemistaan loppua kohti. Viimeisissä luvuissa sitten jo toivookin, ettei kirja nyt ihan vielä loppuisi…

Mark Darcyn poissaoloa käsitellään kirjassa niin kauniisti, että toiseksi viimeinen luku (Torstai 12. joulukuuta 2013) sai minut pillahtamaan itkuun, mutta olenkin tällainen parantumaton romantikko…

Jos olet Bridget Jones -fani, tämä kirja saa sinut varmasti sekä itkemään että nauramaan. Voiko hyvältä kirjalta enempää vaatia?

Tätä pohdin

  • Independent -lehden vihoviimeisessä sanomalehtikolumnissa vuonna 2006 Bridget saa poikavauvan Daniel Cleaverin kanssa ja muuttaa asumaan tämän luo. Tässä kirjassa molempien lasten isä on kuitenkin selkeästi Mark Darcy. Ovatko kolumnien ja kirjojen Bridget siis kaksi eri persoonaa? Noh, toisaalta, olihan BJ-leffojenkin tarina kovin erilainen, joten ei ehkä pitäisi takertua tähän…
  • Kolmannen Bridget Jones -elokuvan piti alunperin kertoa juuri Bridgetin yllä mainitusta elämänvaiheesta. Nelikymppisestä Bridgetistä pienen vauvan äitinä olisi ollut hauska lukea myös kirjana.
  • Kirjan ehdottomasti parasta antia ovat Bridgetin lapset Mabel ja Billy.  
  • Jos kirja tuntuu alussa liian erityyliseltä (ensimmäisten lukujen tyyli poikkeaa todella paljon vanhasta (nuoresta) Bridgetistä), anna sille kuitenkin tilaisuus. Viisikymppisen Bridgetin elämään on toki vaikeampi samaistua, mutta kirja kannattaa lukea jo viimeisten, täysin hulvattomien lukujen tähden. Sitäpaitsi koko Daniel Cleaver – Mark Darcy -kuvio toistuu kirjassa mitä mainioimmalla tavalla…
  • Mr Wallaker on ilmetty Daniel Craig! Hahmon todellinen inspiraation lähde on kuitenkin tämä henkilö.
  • Mitä pitäisi ajatella siitä, että musiikkimakuni on hämmentävän samanlainen kuin viisikymppisellä Bridgetillä? Minäkin tuota, saatan osata Sound of Musicin musiikin ulkoa. Ehkä. Todennäköisesti en. Ja alla oleva biisi on saattanut olla yksi kaikkien aikojen lapsuudensuosikeistani. Todennäköisemmin kuitenkaan ei.)

//www.youtube.com/embed/7CRZVgLf028

Haluatko itsellesi Bridget Jonesin korvamadon hassun kasarivideon muodossa?

 

 Helen Fielding: Bridget Jones – Mad About the Boy (Jonathan Cape)

Suomennos: Otava, suomentanut Annika Eräpuro

 

 

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Ajattelin tänään

Bridget Jonesin signeeraustilaisuus (eli miten tapasin Helen Fieldingin ja päädyin France 24 -kanavan haastateltavaksi…)

 

Fielding rajattu II.jpg

kuva: irisihmemaassa                         Helen Fielding Foyles-kirjakaupan signeeraustilaisuudessa

Bridget Jones -laskurissa 0 päivää!

Eilen koitti vihdoin se kauan odotettu, tärkeä päivä, sillä Helen Fieldingin Bridget Jones – Mad About the Boy ilmestyi! En kuitenkaan päässyt päivittämään silloin blogiani, sillä olin Helen Fieldingin signeeraustilaisuudessa Lontoon Foyles -kirjakaupassa. Tässä siis raportti eiliseltä: 

Lontoo, 10.10. 2013

Nyt on kiire! Olen kutakuinkin niin myöhässä kuin olla ja voi. Miksi olen aina myöhässä? Miksi? Ryntään metroon ja istun viimeiselle vapaana olevalle paikalle. Juuri ennen istahtamista huomaan istuimen keskellä ruskean, kostean sotkun. Liian myöhäistä katua… Vietän loppumatkan pohtien miltä housuni mahtavat näyttää takaa päin. Että tädille kävi ”pieni vahinko”… Vihdoin oikea pysäkki. Säntään ulos ja pistän juoksuksi. Kipitän minkä jaloista lähtee ja yritän samalla napittaa neuletakkiani. Nappi lentää iloisessa kaaressa keskelle Charing Cross Roadin vilkasta liikennettä. Tuijotan kauhuissani neuletakista törröttäviä lankoja. Tahra takapuolessa, napiton neule, mitä vielä? 

Syöksyn hikeä valuen sisälle kirjakauppaan, jossa tilaisuuteen on jo pitkä jono. Huokaan helpotuksesta, perillä ollaan. Nyt ei varmasti mikään voi enää mennä pieleen. Hetken kuluttua huomaan, että edessäni olevilla on kaikilla kirja kädessä. Se kirja. Mistä? Mitä? Miten? Kaiken lisäksi suurimmalla osalla on myös Foylesin kassi, eli he ovat ehtineet siis jo maksaakin kirjan. Vilkuilen ympärilleni ja huomaan, että olen hätäpäissäni juossut Mad About the Boy -kirjatelineen ohi. No voi piru. Mitä minä nyt teen? En kai minä voi paikkaani jonossa jättää, sillä perässäni jono jatkuu nyt jo kaupan ulko-ovelle asti. 

Miesmyyjä kiertelee ihmisten joukossa kysymässä ihmisiltä haluavatko he, että Helen Fielding vain nimmaroi kirjan, vai haluavatko he, että hän myös osoittaa sen tietylle nimelle. Sitten myyjä kirjoittaa nimen post it -lapulle ja kiinnittää sen kirjaan. Kun hän tulee kohdalleni, hän huomaa ettei minulla ole kirjaa, ja tuijottaa ihmeissään hikisiä kätösiäni. ”En ehtinyt ostaa kirjaa”, änkytän. ”Tai siis en huomannut, tai siis oli niin kiire, että säntäsin vain tähän ja tuota en tosiaan huomannut…” Ilmeisesti olen syyllistynyt jonkinlaiseen kardinaalimunaukseen, sillä sekä myyjä että ympärilläni olevat ihmiset tuijottavat minua kuin olisin ulkoavaruudesta. Saan armollisesti luvan käydä hakemassa kirjan. 

Jonon ohitse painelee televisioyhtiöiden kameramiehiä ja toimittajia toinen toisensa perään. Oletan, että he ovat menossa kuvaamaan ja haastattelemaan Fieldingiä.

Vihdoin ja viimein jono lähtee liikkelle! Helen Fielding on saapunut paikalle ja aloittanut signeeraamisen. Käteni tärisevät niin jännityksestä, uupumuksesta kuin kirjan painosta. Miksi pitää aikuisenakin  jännittää näin? Kirjakaupassa on todella kuuma. Silti muut jonottajat näyttävät kovin tyylikkäiltä ja trendikkäiltä. Paikalla on kaiken ikäisiä naisia, joukossa muutama mieskin. Kukaan ei puhu mitään.

Samassa huomaan brittiläisen ITV-televisiokanavan kuvausryhmän lähestyvän. He ovat haastatelleet edelläni muutamia ihmisiä ja pysähtyvät sitten kohdalleni. Menkää pois, menkää pois… ”Haluaisitko sinä sanoa televisiokameralle muutaman sanan Bridget Jonesista?”

”Öö, tuota, kiitos vaan, mutta mieluummin en…” Sanat tuskin tulevat ulos rutikuivasta suustani, eikä englannistani ota mitään selvää. Samassa viereeni pysähtyy toisen televisioyhtiön toimittaja ja kameramies. Kuulen heidän puhuvan ranskaa. He ovat France 24 -uutiskanavalta. ”Haluaisitko sinä…?” No en, mutta arvelen, että taustani vuoksi ranska saattaisi kuitenkin sujua minulta näin hermostuttavassa tilanteessa sujuvammin kuin englanti. No ei se suju. Tänään tankeroisin varmasti vaikka suomen kielellä.

Käteni vispaavat kuin sähkövispilä, hikoilen kuin viimeistä päivää ja kaiken kukkuraksi kuulen itseni selittävän mitä kummallisimpia asioita. ”Mikä teitä Bridget Jones -kirjoissa viehättää?” toimittaja kysyy. Kuulen itseni vastaavan, että säheltävään Bridgetiin on helppo samaistua, sillä hän on ”kuten me kaikki”, että ”meissä kaikissa” on hieman Bridgetiä. Huomaan toimittajan ja kameramiehen vaihtavan keskenään katseen. Voi helvetti, mitä minä oikein selitän… Hehän ovat ranskalaisia. Tyylikkäät pariisilaisnaiset eivät ehkä juurikaan samaistu Bridgetiin…

”Niin tai siis, en tietenkään tarkoita että kaikki meistä. Vaan että jotkut meistä. Osa meistä… ” Pidä  nyt jo pääsi kiinni. Mutta ei, pahemmaksi menee.  ”Voisiko siis ajatella, että olet ikään kuin kasvanut Bridgetin parissa?” Kasvanut? Leveyssuunnassa? Mitä ihm…? 

”Juu, ehdottomasti näin voi sanoa. Ehdottomasti. Olen kutakuinkin saman ikäinenkin. Aivan. Ensimmäisessä osassa Bridget oli 35-vuotias kuten minä, ja tuota nyt, öö, viisikymppinen ja tuota, no en minä viisikymmpinen ole, tai siis että…” Kuka puhuu? Se en voi olla minä joka näitä idioottimaisuuksia laukoo. En minä ole saman ikäinen kuin Bridget Jones! Ensimmäisen kirjan ilmestyessä olin opiskelija, enkä mikään kolmekymppinen! Haloo, miksi en vain voi olla hiljaa…

Mutta ei tämäkään vielä riitä. Seuraavaksi selitän – hyvin kovaan ääneen – miten pettynyt olen siihen, että Mark Darcy on kuollut. Hyvin pettynyt, todella, todella pettynyt. Toimittaja ja kameramies vilkuilevat toisiinsa hämmentyneinä. ”Ette kai sentään kanna kirjailijalle tästä kaunaa? Ette kai sentään tätä hänelle sano?” toimittaja kysyy. ”No en tietenkään.” Vasta silloin huomaan olevani jo kuuloetäisyydellä Fieldingistä. Voi perk…

France 24 kiittää kommenteista. ”Ei hän oikeastaan vastannut yhteenkään kysymykseen”, he supisevat keskenään. ”Ei niin. Haastatellaan jotain muuta.” 

Vihdoin tulee minun vuoroni tavata Helen Fielding. Tärisevin käsin ojennan hänelle kirjan ja aloitan neuroottisen höpötyksen siitä, miten pidän kirjablogia ja miten olen blogannut kovasti Bridgetistä. Yritän kysyä olisiko hänellä mitään erityisiä terveisiä, mitä voisin häneltä blogissani lähettää. ”Olisi helpompaa, jos sinulla olisi joku tietty kysymys”, Fielding vastaa. Pääni lyö tyhjää. Kysymys, apua, miljoonan punnan tilaisuus, mutta aivoni kieltäytyvät kaikesta yhteistyöstä.

”No, on minulla yksi juttu, jonka voisin sinulle blogiasi varten kertoa.” Sitten Fielding alkaa selittää jotain. Hetken kuluttua tajuan, että hän puhuu niin hiljaa, etten kuule mitään. Kehtaanko pyytää kuuluisaa kirjailijaa puhumaan kovempaa? En kehtaa. 

Lopulta tajuan hänen kertovan, että Mad About the Boyn ensimmäinen painosta tullut erä oli virheellinen. Joukkoon oli eksynyt n. 40 sivua aivan toisen kirjailijan tekstiä, eli pätkä suositun brittinäyttelijän pian ilmestyvästä omaelämäkerrasta! Kirjat olivat ehtineet jo kauppoihinkin ennen kuin virhe huomattiin, eli aamulla ensimmäiseksi myydyissä kappaleissa olivat siis nämä sivut mukana. Kirjapainossa oli siis tapahtunut aito Bridget Jones -moka!

Yritän ottaa kännykälläni Fieldinstä kuvan, mutta jännityksen takia siitä ei tule mitään. Tökkään kännyn jonossa takanani olevalle naiselle ja kysyn josko hän voisi ottaa kuvan. Nainen suostuu. Seuraa jännittynyt tauko. Minä odotan, nainen odottaa, Fielding odottaa. ”Etkö sinä halua kuvaan mukaan?” nainen kysyy. Olen varta vasten siirtynyt etäämmälle, sillä haluaisin kuvan blogiani varten, mutta en itseäni siihen mukaan. ”En”, töksäytän. Seuraa toinen, todella kiusaantunut hiljaisuus ja kummastelevia katseita. ”Kun tuota, hän on niin kaunis!” selitän hätäpäissäni. Helen Fielding hymyilee minulle sädehtivästi. Kiitän ja poistun paikalta niin nopeasti kuin ikinä mahdollista. 

Bridget Jones -laskurissa päiviä 0 (hyvä), noloja tilanteita lukematon määrä (paha), takista pudonneita nappeja 1

Foyles  näyteikkuna pieni.jpg

kuva: irisihmemaassa          Foylesin näyteikkuna

Kulttuuri Kirjat Höpsöä Uutiset ja yhteiskunta