TURUN KIRJAMESSUT 2018: Mikä ihastutti? Mikä vihastutti?

Turun kirjamessut 2018 olivat ja menivät, mutta palaan vielä hetkeksi niiden tunnelmiin. Monessa blogissahan on jo raportoitu omista kokemuksista. Minä tulen hieman jälkijunassa, koska a) olen messujen jäljeltä edelleen aivan rättipoikkiväsynyt ja b) olo on aika hämmentynyt ja silloin on vaikea kirjoittaa. 

Tiedän, että nyt on se hetki jolloin kuuluisi vain hehkuttaa kaikkea kokemaansa. Ja kyllähän sitä hehkutettavaa onkin. Ikimuistoisen ihania esiintyjiä ja tapahtumia riitti vaikka muille jakaa. 

Mutta mitä jos tuli koettua myös sellaista, joka otti päähän – tai vähintäänkin hämmensi niin, ettei vieläkään oikein tiedä mitä asioista ajatella? Voiko sellaisesta kirjoittaa? Kirjottaisitko sinä? 

 

Tämä kummastutti

Uskoisin, että suurelle osalle messukävijöistä kirjailijoiden tapaaminen on sitä parasta antia. Osa kävijöistä kenties jopa odottaa sitä, että saa harvinaisen tilaisuuden tavata edes pienen hetken ajan jonkun suuresti ihailemansa kirjailijan.

Eihän siinä signeerausjonossa montaa sanaa ehdi vaihtaa, mutta pelkkä ystävällinen katsekin saattaa pelastaa lukijan päivän – ja vaikuttaa siihen,  millainen mielikuva kirjailijasta jää. Mikä puolestaan vaikuttaa siihen, tuleeko hänen kirjojaan ostamaan tulevaisuudessa vai ei. Sillä let’s face it – karu totuushan on se, että kirjoja siellä messuilla ollaan myymässä ja sen takia ne kirjailijatkin ovat paikalla. Noh, ystävällinen katse, tervehdys tai kiitos ei noin yleisesti ottaen ihmiseltä paljoa vaadi. Mutta mitä jos vaatiikin? Mitä jos kirjailija vaikuttaa siltä, että sinun jorinasi ei voisi häntä vähempää kiinnostaa? Että olet pelkkä maanvaiva, ja voisit nyt oikeastaan siirtyä siinä signeerausjonossa jo eteenpäin?

Sydämeni oli särkyä, kun näin kävi erään (tähän asti) suuresti ihailemani kirjailijan kanssa. Ensinnäkin signeerausjono hänen luokseen oli järjettömän pitkä. Oletimme siipan kanssa tämän johtuvan siitä, että kirjailija siellä iloisesti jutteli jokaisen kävijän kanssa. Missasimme jonottamisen takia parikin mielenkiintoista esitystä. Päätimme kuitenkin odottaa, koska ”olisihan se hienoa tavata tämä kirjailija ja päästä kenties kertomaan hänelle mitä hänen kirjansa ovat merkinneet”. (Ja juu, ymmärrän kyllä, että kirjailijoilta menevät lukijoiden jorinat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta silti.)

Kas kuinka kävikään? Kun vuoroni vihdoin ja viimein koitti, selvisi se todellinen syy jonon hitauteen. Kirjailija ei vaihtanut sanaakaan kävijöiden kanssa, vaan jonoa seisotti kirjakaupan (tai mikä myyntipiste olikaan) henkilökuntaan kuulunut ihminen, joka kälätti kirjailijalle KOKO AJAN. Hän vei jonottajilta ne kallisarvoiset minuutit tai edes sekunnit, jolloin heillä olisi ollut tilaisuus sanoa kirjailijalle EDES JOTAIN.

Minä yritin. Yritin nimittäin sanoa nimeni, sillä kirjailija oli jo ehtinyt aloittaa kirjani nimmaroinnin. Paniikki iski. ”Saisiko siihen myös nimeni? Se on…” piipitin. ”Odota nyt vähän!” tiuskaisi Suuri Kirjailija. Kuvitelkaa tähän väliin kirjakaupan persoona, joka puhuu kirjailijalle kuin papupata jostain täysin merkityksettömästä asiasta. Kun Suuri Kirjailija oli saanut nimmarointinsa valmiiksi, hän kääntyi vihdoin minuun päin. Ei hymyä, vaan töykeä katse ja töykeä ääni, joka kysyi: ”Niin mikä se nimi oli? Unohdin sen jo.” Siinä kaikki mitä hän minulle sanoi. Että kiitosta vaan, oli harvinaisen lämmin ja mukava kokemus. 

Olisin jättänyt kirjat tiskille, jos olisin voinut. Mutta kas kun niissä oli se nimeni jo. Harmittaa aivan tolkuttomasti, sillä nyt en voi myydä kirjoja edes eteenpäin, jotta saisin rahani takaisin.

Kaiholla muistelin viime vuoden euforisia tunnelmiani, jolloin kirjoja oli signeeraamassa iki-ihana Neumann. Nipa jutteli mukavia ihan jokaikisen jonottajan kanssa. Moni kaivoi nimmaroitavaksi niin vanhoja Dingo-päiväkirjojaan, lehtileikkeitä, bändistä aiemmin julkaistuja kirjoja sekä kaikkea muuta mahdollista. Neumann signeerasi kuuliaisesti ne kaikki JA jutteli siinä samalla kivoja. Huom. ei vain tervehtinyt tai kiittänyt, vaan jutteli. Ihan jokaiselle. Hänellä on se harvinainen taito saada fani tuntemaan itsensä tärkeäksi. Viime vuoden euforisista tunnelmistani voit lukea täältä.

Ymmärrän kyllä, että kirjamessuilla olo on monelle kirjailijalle varmasti aika uuvuttava kokemus. Ja että he olisivat varmasti mieluummin missä tahansa muualla. Siitä huolimatta heidän kannattaisi tuo Neumannin taito opetella. Messukävijät ovat nimittäin paitsi maksaneet messulipuista, ostaneet juuri heidän (kalliin) kirjansa, eli maksaneet osan heidän palkastaan. Että vähintä mitä silloin voisi tehdä, olisi edes yrittää vaihtaa pari ystävällistä sanaa lukijan kanssa.

Onneksi suurin osa kirjailijoista tämän taidon taitaakin. Suurin osa kirjailijoista ja artisteista on yleensä todella ystävällisiä, osa niin ihania, että heitä tekisi mieli halata (ja osaa on tullut halattuakin).

Tämä ilahdutti

Iki-ihana runoilija, käsittämättömän lahjakas Heli Laaksonen, joka on niin ihana ilopilleri, että huono tuuleni pyyhkiytyi pois sen siliän tien. Tällä hurmaavalla sanamaijalla oli Turun kirjamessuilla todella monta esiintymistä, mutta hän jaksoi siitä huolimatta olla koko ajan ystävällinen ja iloinen. Helin tapaaminen kruunasi minun ja messuseuralaisteni päivän. (Toinen heistä pääsi jopa Helin kanssa runokuarmuri Knappikukkasen kyytiin!)

Heli oli messuilla kertomassa uudesta, aivan ihanasta runokirjastaan Ykköne, virosta kääntämästään lastenkirjasta Kun Musti muni Mummon, pitämässä viron pikakursseja, kertomassa miten kustantaja maanitellaan julkaisemaan virolaista kirjallisuutta ja pohtimassa virolaisten kollegojensa kanssa voiko (murre)runoja kääntää. Oli niin mielenkiintoista, etten meinannut paikallani pysyä! 

   Runoilija Heli Laaksonen ja kuvittaja Anne Vasko esittelemässä iki-ihanaa Ykköne -kirjaa

”Mitä Minna tekisi” -keskustelu, jota moderoi Jenni Haukio. Me kuuntelimme siipan kanssa tätä kiehtovaa keskustelua portailla istuen – kuten teki muuten Sauli Niinistökin, tosin siellä salin vastakkaisella puolella. Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, mitä Minna Canth tekisi, jos eläisi tänä päivänä. Kirjoittaisiko hän kirjoja? Tubettaisiko hän? Minkälaiset asiat kiinnostaisivat häntä nyt? Miten hän suhtautuisi, jos tietäisi miten häntä nyt juhlitaan ja miten hänet on nostettu kansakunnan kaapin päälle? Mitkä aiheet olisivat hänelle nyt tärkeitä? Näyttelijä Elina Knihtilä, kirjailija Minna Rytisalo sekä YLEn uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Jouko Jokinen intoutuivat pohtimaan Jenni Haukion esittämiä kysymyksiä niin innokkaasti, että keskustelua olisi halunnut kuunnella pidempäänkin. Keskustelun lyhyys ei kuitenkaan jäänyt harmittamaan, sillä kokeneet puhujat pystyivät rajallisessakin ajassa käsittelemään aihepiiriä syvällisesti ja innostuneesti. Jenni Haukio päätti keskustelun myös tavalla, josta yleisölle tuli varmasti hyvä mieli. (Kun Haukio sanoo ”hyvät ystävät”, kuulijalle jäi olo, että hän todella tarkoitti sitä.)

 (Ihan pakko on kysyä tässä välissä tietäisikö joku mistä Haukion hurmaava Minna Canth -rintakoru on peräisin?)

Yritimme toki päästä kuuntelemaan myös keskustelua, jossa Sauli Niinistö oli mukana, mutta sisään mahtumisesta ei ollut mitään toivoa. Ehkäpä tällaisissa jo ennakkoon yleisömagneeteiksi arvatuissa tapahtumissa voisikin ottaa ennakkoilmoittautumisen käyttöön? Näin ei messukävijöiltäkään kuluisi kallisarvoista aikaa hukkaan turhaan jonottaessa, vaan sen sijaan voisi osallistua johonkin toiseen samanaikaiseen tapahtumaan.

Me kipitimme sitten kovaa vauhtia kuuntelemaan kiehtovaa keskustelua ”Suomalaiset loitsut ja taikuus”, jossa Pasi Heikura haastatteli Marjut Hjeltiä. Olimme haltioituneita!

Kirjamessuilla oli hauska myös kierrellä ja tutustua eri näytteilleasettajiin. Kirjaston osastolla pääsimme puuhamaan rintanappeja poistokirjojen sivuista. Turun Science Fiction -seuran osastolla myytiin puolestaan heidän tekemiään hauskoja ja oivaltavia rintamerkkejä. (Jos sinusta löytyy hitunenkaan nörttiä, et voi olla nauramatta lauseelle ”Varokaa raakoja mangoja”.) Seuran todella mukavat tyypit tekivät jälleen vaikutuksen! Pehmo-Dalekit, Doctor Who ja Yoda olivat messujen ehdottomasti parasta rekvisiittaa. 

Tuttuihin on aina hauska törmätä…

Nyt lähden jatkamaan messuviikonlopusta toipumista kaakaon ja hyvän kirjan merkeissä. Kiitos Turun kirjamessut 2018!