Kadonnutta tyyliä etsimässä, osa 2 - kirjabloggaaja pukeutumisneuvojalla
Kampaajalta palattuani olin niin ihastunut uuteen kampaukseeni, että päätin uudistaa tyyliäni muutenkin ja tehdä jotain, mistä olen haaveillut jo vuosia: varata ajan pukeutumisneuvojalle.
Kun työskentelee vuosikausia erakkona freelance-kääntäjänä ja työmatkakin kestää kokonaiset 10 askelta (työhuone sijaitsee kotona), oma tyyli saattaa kadota huolestuttavan nopeasti jonnekin työhuoneen alati kasvavien paperikasojen uumeniin. Voihan sitä toki uskotella itselleen oelvansa jotenkin bohemian chic. Tuttavasi ovat kuitenkin todennäköisemmin sitä mieltä, että tyylisi on kyllä ihan vain pyjaman housut & teepaita. Se on erinomainen työasu, mutta ei sellaisessa kyllä mihinkään yhtään virallisempiin tilaisuuksiin mennä. Ja koska tiedossa on lähiaikoina useampikin kirjallisuuteen liittyvä tilaisuus, olisi kiva mennä niihin asussa, jossa kehtaa olla muuallakin kuin siellä työhuoneessa.
Pukeutumisneuvojalle kipittäessäni kuvittelin hieman kanavoivani Himosohoppaajan Becky Brandonia - tai pikemminkin olevani menossa tapaamaaan häntä - stylistinä toimiminen kun oli yksi chick lit -sankarittaren lukuisista (onnistuneimmista) uravalinnoista.. Kuvittelin miten pukeutumisneuvoja ehkä tarjoaisi minulle alkajaisiksi lasin kuohuviiniä tai vaikkapa tuorepuristettua appelsiinimehua.Sitten keskustelisimme tyylistäni ja välillämme vallitsisi sanaton yhteisymmmärrys. Hän olisi löytänyt jo ennakkoon asukokonaisuuksia, jotka olisivat kuin minulle tehty...
Minna Parikan kengät ehkä (ei niin, että minulla olisi varaa ostaa niitä, mutta tämä valinta osoittaisi, miten hyvin pukeutumisneuvoja olisi tajunnut tyylini, tai sen kadonneen tyylini, tai noh, jotain. Joka tapauksessa minua odottaisi pilttuussa ei kun pukukopissa ihanat Minna Parikan kengät sekä aivan hurmaavia, juuri minun persoonaani sopivia asukokonaisuuksia. Tai pikemminkin yksi asukokonaisuus, sillä olin etukäteen toivonut yhtä asua, josta saisi helposti muokattua eri tyylisen erilaisia tilaisuuksia varten.
Mutta voi meikkipussin pohja sentään. Ensinnäkään minua ei odottanut yhtikäs kukaan. Kun saavuin paikalle ja kerroin varanneeni ajan pukeutumisneuvojalle, kaikki vaikuttivat olevan kovin ymmällään. Mitenkä ihmeessä? Varannut? Pukeutumisneuvojan? Tälle päivälle? Hetken vaikutti siltä kuin olisin ollut kummallinen muukalainen avaruudesta, joka kommunikoi jollain täysin käsittämättömällä kielellä, tai olisi vähintäänkin saapunut aivan väärään paikkaan ja täysin vääränä kelloaikana.
Lopulta paikalle puuskutti erittäin äkäisen oloinen nainen, joka teki nopeasti selväksi sen, että hänellä oli nyt kyllä vähän kiire, ja että jollain lailla häiritsin kovinkin hänen päiväänsä, kun olin hänelle ihan ajan varannut. Että se siitä Becky Brandon -kokemuksesta sitten.
Lähdimme pyyhältämään farkkuhyllyjä kohti. Jostain syystä koko ajan oli hirveä kiire. Ennakkoon oli pitänyt täyttää lomake, jossa piti kuvailla minkälaista asua ja ensisijaisesti etsii.Olin toivonut siistejä farkkuja ja helposti muokattavaa asukokonaisuutta, joka kävisi niin arkeen kuin juhlaan pienin muokkauksin. Tyyliäni olin kuvannut rohkeasti bohemian chiciksi ja bohemian romanticiksi. (Ei PN:n tarvinnut tietää, mitä se boheemius minun kohdallani oikeasti tarkoitti.)
Kun saavuimme farkkuhyllyn luo, pukeutumisneuvoja (PN) tenttasi farkkujeni kokoa. Kerroin saman, jonka olin selostanut jo siinä lomakkeessa, eli etten tiedä farkkujeni tarkkaa kokoa. Ja että ostan housuni yleensä Briteistä ja siellä kokoni on se ja se. PN:lle vastaus ei kelvannut. "Miten ihmeessä minä voin löytää sinulle farkut, jos et sinä tiedä kokoasi?" hän tiuskaisi. Yritin änkyttää vastaukseksi jotain siitä lomakkeesta.
PN: "Sinä manitsit siinä brittikoon. Se on ulkomaalainen koko. Minä tarvitsen sinun suomalaisen kokosi."
Kirjabloggaaja: "Niin mutta kun minä en tiedä sitä."
PN, tiuskaisten; "No miten minun sitten muka pitäisi löytää sinulle sopivat housut?"
Öh, tuota.... mittanauha? Internetistä löytyvät kokotaulukot? Saattaisikohan esimerkiksi tällaisista olla apua? En uskaltanut ehdottaa, sen verran oli vihaista tätiä vastassa.
Yritin taistella ärtymystä ja kyyneliä vastaan ja odottaa edelleen innolla niiden minulle etukäteen valittujen asukokonaisuuksien näkemistä (sellaisista oli mainittu siinä täyttämässäni lomakkeessa). Kenties PN leppyisi ja toisi minulle appelsiinimehunkin...?
Seuraavaksi sännättiin (kiire oli edelleen, ei kyllä minulla) pukukoppeja kohti. Asukokonaisuuksia ei näkynyt mailla halmeilla. Kuten ei appelsiinimehuakaan. Minna Parikan kengistä puhumattakaan. Sen sijaan minulle ryhdyttiin heittelemään pukukoppiin farkkupareja toisensa perään. Valitettavasti ne vain olivat kerta toisensa jälkeen liian pienikokoisia. PN ei suostunut asiaa kuitenkaan uskomaan.
Tunnelma oli kuin urheilukilpailussa, jossa valmentaja yrittää puristaa maaliviivan lähestyesssä urheilijasta viimeisetkin mehut irti. "Vedä,vedä!" PN huusi tsemppasi kireällä äänensävyllä. Tein työtä käskettyä ja vedin, mutta ei se mitään auttanut. Ei millään pahalla, mutta jos farkut eivät mene jalkaan polvesta ylöspäin, niin sitten ne kyllä ovat liian pienikokoiset. PN ei tästä lannistunut, vaan haki tilalle toiset lähes yhtä pienikokoiset. Farkut, ei jalat. Kovin mielelläni olisin kyllä hoikemmat jalat ottanut.
Tiedättehän Marjo Matikaisen kuuluisan sotahuudon "havuja, perkele!" Minun olisi tehnyt mieli huutaa "margariinia, perkele!" sillä muistin erään äitini ystävän kertoneen, että nuorena Amerikassa asuessaan piukat farkut oli saatu jalkaan vain rasvaamalla jalat ensin margariinilla tai voilla. PN ei tosin olisi varmaan kuullut, vaikka olisin huutanutkin. Hän oli jo matkalla etsimään minulle lisää housuja.
No eivät menneet jalkaan ne seuraavatkaan farkut, eivätkä sitä seuraavat, eivätkä sitäkään.... PN:llä sen sijaan alkoivat hermot mennä. "Älä luovuta niin helposti. Kyllä ne menevät, kun vedät. Vedät nyt vaan. Kyllä ne antavat sitten pikku hiljaa periksi." Varmasti antavat. Sitten joskus. Mutta kun minä en halunnut pyörtyä sinne myymälään. Halusin housut, joissa pystyisin hengittämään saman tien.
Käsityksemme tyyleistä oli myös kovin erilainen. Olin siinä kuuluisassa lomakkeessa korostanut, etten halunnut missään nimessä kokeilla jakkuja, enkä mitään rouvamaisia vaaatteita. Ja mitäs sitten sainkaan kokeiltavaksi? Jakun toisensa perään, joista pahin oli niin rouvamainen, että olisin ollut viittä vaille valmis omille 75-vuotissyntymäpäivilleni, kuohuviinilasi vain puuttui.
Kokemuksessa pahinta oli se käsittämätön kiire. En pysty tekemään järkipäätöksiä kahdessa sekunnissa. Tarvitsen aikaa, jotta voin kokeilla vaatteita useamman kerran, tarkastella niitä edestä ja takaa omassa rauhassa. Harkita ja pohtia. Nyt oli kuitenkin jostain syystä niin kiire, että juuri kun olin saanut yhden jalan lahkeeseen, piti jo kokeilla seuraavaa housuparia. Sama juttu yläosien kanssa.
Jokaista vaatetta, jota inhosin, PN kehui maasta taivaaseen. Vaatteita ja asukokonaisuuksia piti kokeilla ja vaihtaa toisiin niin hirveää vauhtia, että yhdenkään materiaalia saati hintaa en ehtinyt tarkistaa. En yhdenkään!
Kuvittelin tapaamisen päättyvän siihen, että saisin jäädä pukukoppiin kaikessa rauhassa miettimään ja kokeilemaan vaatteita vielä uudestaan. Vaan kun ei. PN oli kyllä vienyt osan vaatteista jo pois. Osa mahdollisina pitämistäni - eli niistä, joita olisin halunnut vielä kokeilla, tarkistaa hinnat ja materiaalit - oli kuitenkin jäänyt tangolle roikkumaan. Ne PN sieppasi yks kaks mukaansa todeten, että "no nämähän me otetaan" ja lähti pyyhältämään jonnekin vaatekasan kanssa. Me? Ketkä me? Jakaisimmeko vaatteet kenties puoliksi? Ostaisiko PN ne minulle?
Eikä mitä, PN marssi suoraan kassalle. Ja kassa ryhtyi tietenkin saman tien näpyttelemään vaatteiden hintoja kassakoneeseen ja laittamaan vaatteita kassiin.
Minä tiedän mitä te ajattelette. Minä tiedän mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä tiedän. Mutta kun en minä voinut. En voinut sanoa siinä kassalla, että "hei hetkinen, en minä näitä ota, en sanonut missään vaiheessa, että ostan ne". Joten dear reader, minä ostin ne. Ostin sen karmean mummojakun, jossa voisin viettää niitä 75-vuotispäiviäni (olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun esittelin sen hänelle. Hyvät naurut sai). Ostin farkkuhameen, joka oli PN:n mielestä ihana, ja oli se minunkin mielestäni aika ihana, lukuun ottamatta sitä pientä sivuseikkaa, etten pystynyt hengittämään se päällä. Ja että se sai vatsani näyttämän vielä entistäkin massiivisemmalta ja paljasti läskipolveni kaiken kansan ihailtaviksi.
Kun sitten kuulin ostosten loppusumman, olin pyörtyä. Mutta en edelleenkään kyennyt sanomaan mitään. Kun pääsin kotiin, olin pyörtyä toistamiseen: suurin osa näistä jumalattoman hintaisista vaatteista oli tekokuitua (jota inhoan).
Oli ostoksissani kuitenkin yksi ihana puoli: ne pystyi palauttamaan!
Mieheni palautettua vaatteet koska en itse kehdannut Palautettuani vaatteet lohduttauduin illalla lukemalla taas Marian Keyesin uusinta teosta, hänen kolumneistaan koottua kirjaa Making it Up As I Go Along. Nauratti, sillä hänen kampaajakokemuksiaan käsittelevää lukua seuraava kolumni kertoi kuin kertoikin aiheesta Personal Shoppper!
Marian oli sentäs saanut ihan appelsiinimehuakin, mutta joutunut muutoin täysin samanlaisen dilemman eteen kuin minäkin. Vaikka kemiat pukeutumisneuvojan kanssa olivat menneet hänelläkin täysin ristiin, ja vaatteet olivat olleet aivan järkyttäviä, Mariankaan ei ollut kehdannut lähteä ostamatta mitään!
Kivi vierähti sydämeltäni. En ollut maailman ainoa urpo. Becky Brandon (née Bloomwood) -kokemuksen sijaan olinkin saanut aidon Marian Keyes -kokemuksen!
Päivän opetus: ihminen tuntee tyyylinsä parhaiten itse.
Kommentit
No huh huh, johan oli kokemus! Mitä pidemmälle kertomuksesi eteni, sitä varmempi olin lopputuloksesta: sut PAKOTETAAN ostamaan vaatteet joita et halua. Onneksi palautus onnistui. Voin vaan kuvitella tuon koko episodin.
Ja sitten. Sinä, ja varmaan muut näiden mun kommenttien lukijat luulette, että sitä mukaa kun sinä kirjoitat jostain kokemuksestasi, niin minä keksin jonkun jutun ja kerron sen muka omana kokemuksenani. Mutta ei. Muistini vaan toimii kuin Uuno Turhapurolla, palailee pätkittäin :) - ja niin se sai tästäkin mieleen, kuinka aikanaan joku työkaverini järjesti jotkut kutsut, joissa oli sitten mahdollisuus värianalyysiin. Ja lopulta oli mun vuoro. Se oli kovin lyhyt "istunto": Analyysin tekijä kokeili varmaan kolmantena tai neljäntenä mulle vaaleansinistä kangasta ja mä pöllö menin itse sanomaan, että se on ihan kamala, ei sovi mun mielestä mulle lainkaan, tekee mut niin kalpeaksi ja lähes kuolleen näköiseksi. Hänen mielestään taas se oli JUST mun väri. Sen jälkeen käytiin nopeasti pari-kolme väriä läpi ja todettiin sitten, että mä olen väreiltäni kylmä kevät. Kiitos ja näkemiin. Enkä sitten sen kummemmin saanut tietää, mitkä värit mulle sopii ja mitä se kylmä kevät oikein loppujen lopuksi tarkoitti. Niinpä kaapistani löytyykin pääasiassa punaista, mustaa ja ihan perusfarkkua :D Ja vähän valkoista.
Ikinä ikinä ikinä en ajattelis, että keksisit jonkun jutun, jonka kertoisit omana kokemuksenasi! En IKINÄ ajattelisi niin! On vain niin, että samantyyppisille ihmisille sattuu ja tapahtuu samantyyppisiä asioita ;) ja on todella huojentavaa kuulla, että on kohtalotovereita :). Musta on aina ihan mahtava lukea sun kommentteja ja on ihanaa, jos jutuistani tulee kokemuksia mieleen. Sen takiahan näistä kirjoittaa, toivoo, että joku saisi jutuista jotain irti, voisi samaistua, jakaa kokemuksia! Ja on superhyvä, että sait siellä värianalyysissa sanottua, että vaaleansininen ei ole sun väri! Reps nuo jutut mitä siellä väristä sanoit, aivan mahtavaa :D. Mä täällä tuuletan sun puolesta! (Itse olisin varmasti vaan nyökytellyt analyysin tekijälle, että "juu olen täysin samaa mieltä, tästä eteenpäin ostankin pelkästään tätä väriä, joka tekee minut lähes kuolleen näköiseksi" :D). Mistä muuten tuli mieleen, että itse asiassa se PN:kin sanoi, että oranssi EI ole mun väri (mulla oli päällä lempipaitani, eli se sama kuin kampaamokuvassa). Kyllä mulla suu loksahti auki, koska se on yksi lempiväreistäni.
Mä olen tullut siihen tulokseen, että paras ostaan sellaisia ja sen värisiä vaatteita, missä itse parhaiten viihtyy. Tosin viime keväänä AM:n pyynnöstä/vinkistä ostin jotain muutakin kuin punaista: "voisit sä kyllä joskus ostaa jonkin muunkin värisen paidan kuin punaisen". No, ostin sellaisen sini-valkokirjavan.
Mutta tuosta tuli mieleen myös: ostin viime toukokuussa yo-juhliin tosi lyhythihaisen tunikan. Sitten olin viikon reissussa, ihan kotimaassa, mutta itä-Suomessa, jossa aurinko paistoi lähes koko viikon ja sain siellä oli kunnon "junttirusketuksen", kun meillä oli lyhythihaiset ns. työpaidat koko viikon päällä. Ja heti juhannuksen jälkeen oli toiset juhlat joihin sitten laitoin sen saman lyhythihaisen tunikan. Ja tajusin sen junttirusketuksen vasta siellä juhlissa.... Kiva valkoinen raita käsivarsissa :D, tosi tyylikästä. Onneksi oli vähän viileämpi päivä, niin saatoin pitää jakkua olkapäillä, vähän peittämässä. Tekevälle sattuu ja menevälle tapahtuu :D
Niin just! Kyllä ihminen itse tietää parhaiten mitkä värit ja vaatteet sille sopii. Jos jossain vaatteessa ei viihdy, niin on ihan sama vaikka mikä asiantuntija kohkais vieressä "miten hyvin" se täysin vääränlainen vaate /väri sulle sopii. Onneksi itselläkin sen vaatekassin sai sitten palautettua.... Arvaa vaan kuka sen tosiaan palautti... :D Nauratti tuo rusketushomma, mutta toisaalta tuli myös kiva fiilis: oletpahan saanut nauttia auringosta ja se on tärkeintä! ;) Ja tosiaan, tekevälle sattuu ja kyllä olis elämä monin verroin tylsempää jos ei niin olis, eikö vain? <3
Meillä on äidin kanssa tapana sanoa että "Mistäs sitten puhuttais ja mitäs sitten muisteltais, jos ei koskaan mitään sattuis eikä mitään tapahtuis" - arvaa vaan kehen se yleensä sillä viittaa :D
Mun "viileä" ulkoinen olemus siellä isolla kirkolla on vain hämäystä ;)
No mut ihan oikeasti! On se parempi että sattuu ja tapahtuu, jos ne jutut on hassuja ja niille voi nauraa ;) Se eilinen ei kun toissapäiväinen ilmainen taksikyytitarjous, jonka sain ei kyllä naurattanut yhtään...
P.S. Niin, sä olet täälläpäin käydessäsi sellainen cool kuin naispuolinen James Bond, eikös vain? ;)
Eikä ihan kamala :D Nauroin vedet silmissä tälle! Onneks palautit ne ja toivottavasti se "pukeutumisneuvojakin" sai tietää lopulta et palautit vaatteet, ois ihan oikein sille! Olisin kyllä itsekkin varmaa vaan ostanu ne ja ollu hiljaa :D Ostin joskus jonkun ihan kamalan kalliin vartalorasvan jota en ees tarvinnu mutta se myyjä tunki sen pussiin ja rupes jo rahastaa ja oli ulkomaalainen niin huonolla englannillani en paniikissa osannu sanoo mitää :D varsinki kun se vielä pyys lähtee kaljalle sen kanssa, kiljasin vaa NO ja otin rasvan ja juoksin! (Maksoin kyllä ensin en ottanu juoksurasvoja)
Voi apua miten ihana tietää, että on muita samanlaisia kuin mä!!!!! Kiitos valtavasti kommentistasi! Pystyn niiiiiin samaistumaan tuohon vartalorasvakommenttiisi, mulle on käynyt nimittäin ihan samalla tavalla (myönnän nolona, että. ööh, monesti...) Kerran eksyin Pariisissa Sephoran myymälään tarkoituksenani ostaa "vain" joku Burt's Beesin pieni käsivoide.... Kuinkas kävikään, mihin tahansa siellä myymälässä katsoi, joka ikisessä paikassa joku yli-innokas myyjä oli valmiina hyökkäämään kimppuun ja puhumaan pyörryksiin ja lopulta tulin kaupasta ulos kasssillisen kanssa tavaraa jota a) en tarvinnut ja joka b) maksoi enemmän kuin elämä. Mies oli odottanut kiltisti kaupan ulkopuolella, olin sanonut sille "viipyväni vain hetken, koska haen vain sen pienen rasvan". Meinas sillä suu loksahtaa auki kun se näki sen kassin ja mut itkun partaalla änkyttämässä, että "en mä ees halunnut näitä"... :D Sitten anelin SEN palauttamaan ne, koska en itse kehdannut :D.
Voi ei tuo kaljallepyyntö!!!! Reps!!! Ei oo todellista :D
Voihan apua, mikä stoori. Pissat meinas tulla housuun. Oli kiva, että sait (tai saitte) vaatteet palautettua.
Miten tuollaisia ihmisiä voi edes olla olemassa niinkuin tuo pukeutumisneuvoja! Mitähän mamma tuolla luuli saavuttavansa? Toivottavasti meni sille tietoon että vaatteet palautettiin, ettei saanut provikkaa vielä tuollaisesta palvelusta.
Kiinnostaisi tietää, mikä liike oli kyseessä
Mäkin mietin jälkeenpäin, että saakohan nuo pukeutumisneuvojat jotain provikkaa peräti per myyty vaate? Että siitäkö se kaikki hillitön kiire ja häsellys johtui, että "mitä enemmän vaatteita myyn, sitä enemmän provikkaa saan", mutta ehkäpä silloin kannattais jonkinnäköinen hymykin loihtia naamalle ja edes ripaus ystävällisyyttä yrittää kaivaa jostain? ;) Saattoihan hänellä tietysti olla "huono päivä", mutta ehkä vuoron olis silloin voinut vaihtaa jonkun kanssa? Tai mieluummin vaikka peruuttaa koko aika...
Apua mikä kokemus! Onneksi vaatteet sai palauttaa ja lahjakas kirjoittaja sai siitä näin hyvän jutun tänne jaettavaksi :)
Voi kiitos IHANASTA kehusta, tuli tosi hyvä mieli! *punastuu* Mä jännitin ihan hirveästi just tuota, että saako vaatteet palauttaa. Pelkäsin, että jos niillä vaikka on joku erillinen määräys, että "kaikki muut paitsi pukeutumisneuvojan kautta ostetut vaatteet saa palauttaa".:D Pelkäsin myös, että jos menen palauttamaan, niin se sama nainen seisoo kassalla :D. Mies yritti vakuutella, että totta kai ne saa palauttaa ja että ei se nainenkaan varmasti siellä enää ole ja suostui lopulta menemään mun puolesta <3 (nolottaa & hävettää etten itse kyennyt, mutta siipalle olen ikikiitollinen <3)
Hui! Jos kyseessä oli jonkun ison tavaratalon palvelu (kuten oletan), niin äkkiä sinne palautetta. Vaikka sitten anonyyminä. Eihän tuo nyt palvele kenenkään tarpeita. Paitsi vähän meidän, kun saatiin siitä hyvästä lukea hauska juttu :D
Kiitos ihana Ilana!!! Juu, oikeaan osuit veikkauksessasi paikasta. Palautetta on tarkoitus laittaa & just anonyyminä koska olen tällainen nössö. Ja juu, ei tosiaan palvele kenenkään tarpeita (paitsi ehkä pukeutumisneuvojan, jos hän saa jotain provikkaa). Joku rohkeampi ihminen olisi ehkä saanut johonkin väliin sanottua, että "ANNA MUN MIETTIÄ RAUHASSA", tai edes että "Anna mun nyt *&%#! tarkistaa näiden vaatteiden materiaalit ja hinnat ensin". Voi kun olisin se ihminen. Olen miettinyt pääni puhki, että jos se täti vaikka luuli mun olevan nopeampi? Tai lottomiljonääri? (ostokset maksoivat oikeasti pienen ulkomaanmatkan verran). Palautteen laitan kyllä.
Kuten myös eilisestä taksikuskista, joka tarjosi mulle ilmaista taksikyytiä. Todeten, että "niin, eihän mikään tässä maailmassa tietysti aivan ilmaista ole, jos tiedät mitä tarkoitan".
Ymmärrän kyllä varsin hyvin. Etenkin jos eksyy pieneen liikkeeseen ja vielä sovittaa jotain, tulee sellainen tunne, että olisi pakko ostaa. Olen harjoitellut sanomaan: "Kiitos, mä mietin vielä." Ja joskus saatan toki palatakin ostamaan.
Mutta siis toi taksikuski?! Ei oo todellista. Mistä noita sikiää?
Taksikuski oli tosiaan aikamoinen...öö.... kokemus. Sellaisia kyytejä sanotaan kuulemma "reisikyydeiksi". Tää muuten tapahtui keskellä kirkasta päivää! :O
Reps ja kops :D!!! Ehdottomasti tiukkaa palautetta tuollaisesta. Sä tarvitset noille reissuille mukaan ison ja räyhäkkään turvahenkilön ;). Joskus ikäville ihmisille pitää vaan näyttää reilusti kulmahampaita ja äristä, kuten kurittomille naapurin penskoille. Lähtisin, jos kestäisin vaatekaupoilla kauemmin kuin 10 minuuttia :D.
No niin tarvitsen!!!! Jotenkin vaikka aina ajattelen ennakkoon, että "sitten kyllä ostan jotain VAIN jos todella haluan ja muuten sanon tiukasti EI", niin kuinkas sitten käykään... Ehkä mä tartten jonkun koulutuksen :D. t. ihminen joka ajautui nuorena kävelemään Nizzassa käsikkäin noin satavuotiaan museo-oppaan kanssa, koska ei kehdannut loukata tämän tunteita. Halojaa. Onneksi siitä on kauan.
Ei hitsi, kunpa mä olisin ollut siinä taksissa. Se äijä ei olisi enää sen jälkeen uskaltanut puhua kenellekään naiselle muuta kuin päivää, kiitos ja näkemiin ;). Mä niin inhoan sitä, että pienikokoiset naiset joutuvat helpommin tollaisen kohteiksi.
Niinpä, olisitpa ollut mukana. :)
Pakko kysyä, että mikä tavarataloketju mahtoi olla kyseessä!? :)
Tuota noin... tiedän, että tämä on tooooooooosi noloa, mutta mä en "kehtaa" sanoa, koska haluaisin asioida siellä vielä tulevaisuudessakin (tosin jos se PN on siellä, niin juoksen karkuun yhtä kovaa vauhtia kuin se viskeli mulle niitä farkkuja sovitettavaksi...) :) Mutta jos palat halusta tietää, niin meilaisitko vaikka? :)
Voi ei mikä tilanne! Olipa inhottava pukeutumis"neuvoja"! Onneksi sait vaatteet palautettua! Ja kiitos, että puit (pun intended) kokemuksesi meille lukijoille näin hauskaan muotoon! :)
I *love* YOUR style! Sulle aina sattuu ja tapahtuu, uskomatonta jo sekin, ja sitten vielä osaat kertoa kaiken niin hauskasti. Tätä lisää, kiitos :).
Tuhannet kiitokset ihanasta kommentistasi! Olen täysin häkeltynyt! :)
Kommentoi