Kadonnutta tyyliä etsimässä, osa 2 – kirjabloggaaja pukeutumisneuvojalla

MjAxMy1jZjE1NTZkMWQxMDMwYTZi.png

 

Kampaajalta palattuani olin niin ihastunut uuteen kampaukseeni, että päätin uudistaa tyyliäni muutenkin ja tehdä jotain, mistä olen haaveillut jo vuosia: varata ajan pukeutumisneuvojalle. 

Kun työskentelee vuosikausia erakkona freelance-kääntäjänä ja työmatkakin kestää kokonaiset 10 askelta (työhuone sijaitsee kotona), oma tyyli saattaa  kadota huolestuttavan nopeasti jonnekin työhuoneen alati kasvavien paperikasojen uumeniin. Voihan sitä toki uskotella itselleen oelvansa jotenkin bohemian chic. Tuttavasi ovat kuitenkin todennäköisemmin sitä mieltä, että tyylisi on kyllä ihan vain pyjaman housut & teepaita. Se on erinomainen työasu, mutta ei sellaisessa kyllä mihinkään yhtään virallisempiin tilaisuuksiin mennä. Ja koska tiedossa on lähiaikoina useampikin kirjallisuuteen liittyvä tilaisuus, olisi kiva mennä niihin asussa, jossa kehtaa olla muuallakin kuin siellä työhuoneessa. 

Pukeutumisneuvojalle kipittäessäni kuvittelin hieman kanavoivani Himosohoppaajan Becky Brandonia – tai pikemminkin olevani menossa tapaamaaan häntä – stylistinä toimiminen kun oli yksi chick lit -sankarittaren lukuisista (onnistuneimmista) uravalinnoista.. Kuvittelin miten pukeutumisneuvoja ehkä tarjoaisi minulle alkajaisiksi lasin kuohuviiniä tai vaikkapa tuorepuristettua appelsiinimehua.Sitten keskustelisimme tyylistäni ja välillämme vallitsisi sanaton yhteisymmmärrys. Hän olisi löytänyt jo ennakkoon asukokonaisuuksia, jotka olisivat kuin minulle tehty…

Minna Parikan kengät ehkä (ei niin, että minulla olisi varaa ostaa niitä, mutta tämä valinta osoittaisi, miten hyvin pukeutumisneuvoja olisi tajunnut tyylini, tai sen kadonneen tyylini, tai noh, jotain. Joka tapauksessa minua odottaisi pilttuussa ei kun pukukopissa ihanat Minna Parikan kengät sekä aivan hurmaavia, juuri minun persoonaani sopivia asukokonaisuuksia. Tai pikemminkin yksi asukokonaisuus, sillä olin etukäteen toivonut yhtä asua, josta saisi helposti muokattua eri tyylisen erilaisia tilaisuuksia varten. 

-i-am-not-so-much-a-shopaholic-as-it-is-i-am-building-my-collection-for-a-shoe-museum-93c26.png

 

Mutta voi meikkipussin pohja sentään. Ensinnäkään minua ei odottanut yhtikäs kukaan. Kun saavuin paikalle ja kerroin varanneeni ajan pukeutumisneuvojalle, kaikki vaikuttivat olevan kovin ymmällään. Mitenkä ihmeessä? Varannut? Pukeutumisneuvojan? Tälle päivälle? Hetken vaikutti siltä kuin olisin ollut kummallinen muukalainen avaruudesta, joka kommunikoi jollain täysin käsittämättömällä kielellä, tai olisi vähintäänkin saapunut aivan väärään paikkaan ja täysin vääränä kelloaikana.

Lopulta paikalle puuskutti erittäin äkäisen oloinen nainen, joka teki nopeasti selväksi sen, että hänellä oli nyt kyllä vähän kiire, ja että jollain lailla häiritsin kovinkin hänen päiväänsä, kun olin hänelle ihan ajan varannut. Että se siitä Becky Brandon -kokemuksesta sitten. 

Lähdimme pyyhältämään farkkuhyllyjä kohti. Jostain syystä koko ajan oli hirveä kiire. Ennakkoon oli pitänyt täyttää lomake, jossa piti kuvailla minkälaista asua ja ensisijaisesti etsii.Olin toivonut siistejä farkkuja ja helposti muokattavaa asukokonaisuutta, joka kävisi niin arkeen kuin juhlaan pienin muokkauksin. Tyyliäni olin kuvannut rohkeasti bohemian chiciksi ja bohemian romanticiksi. (Ei PN:n tarvinnut tietää, mitä se boheemius minun kohdallani oikeasti tarkoitti.)

Kun saavuimme farkkuhyllyn luo, pukeutumisneuvoja (PN) tenttasi farkkujeni kokoa. Kerroin saman, jonka olin selostanut jo siinä  lomakkeessa, eli etten tiedä farkkujeni tarkkaa kokoa. Ja että ostan housuni yleensä Briteistä ja siellä kokoni on se ja se. PN:lle vastaus ei kelvannut. ”Miten ihmeessä minä voin löytää sinulle farkut, jos et sinä tiedä kokoasi?” hän tiuskaisi. Yritin änkyttää vastaukseksi jotain siitä lomakkeesta.

PN: ”Sinä manitsit siinä brittikoon. Se on ulkomaalainen koko. Minä tarvitsen sinun suomalaisen kokosi.” 

Kirjabloggaaja: ”Niin mutta kun minä en tiedä sitä.”

PN, tiuskaisten; ”No miten minun sitten muka pitäisi löytää sinulle sopivat housut?”

Öh, tuota…. mittanauha? Internetistä löytyvät kokotaulukot? Saattaisikohan esimerkiksi tällaisista olla apua? En uskaltanut ehdottaa, sen verran oli vihaista tätiä vastassa.

Yritin taistella ärtymystä ja kyyneliä vastaan ja odottaa edelleen innolla niiden minulle etukäteen valittujen asukokonaisuuksien näkemistä (sellaisista oli mainittu siinä täyttämässäni lomakkeessa). Kenties PN leppyisi ja toisi minulle appelsiinimehunkin…? 

Seuraavaksi sännättiin (kiire oli edelleen, ei kyllä minulla) pukukoppeja kohti. Asukokonaisuuksia ei näkynyt mailla halmeilla. Kuten ei appelsiinimehuakaan. Minna Parikan kengistä puhumattakaan. Sen sijaan minulle ryhdyttiin heittelemään pukukoppiin farkkupareja toisensa perään. Valitettavasti ne vain olivat kerta toisensa jälkeen liian pienikokoisia. PN ei suostunut asiaa kuitenkaan uskomaan.

Tunnelma oli kuin urheilukilpailussa, jossa valmentaja yrittää puristaa maaliviivan lähestyesssä urheilijasta viimeisetkin mehut irti. ”Vedä,vedä!” PN huusi tsemppasi kireällä äänensävyllä. Tein työtä käskettyä ja vedin, mutta ei se mitään auttanut. Ei millään pahalla, mutta jos farkut eivät mene jalkaan polvesta ylöspäin, niin sitten ne kyllä ovat liian pienikokoiset. PN ei tästä lannistunut, vaan haki tilalle toiset lähes yhtä pienikokoiset. Farkut, ei jalat. Kovin mielelläni olisin kyllä hoikemmat jalat ottanut. 

Tiedättehän Marjo Matikaisen kuuluisan sotahuudon ”havuja, perkele!” Minun olisi tehnyt mieli huutaa ”margariinia, perkele!” sillä muistin erään äitini ystävän kertoneen, että nuorena Amerikassa asuessaan piukat farkut oli saatu jalkaan vain rasvaamalla jalat ensin margariinilla tai voilla. PN ei tosin olisi varmaan kuullut, vaikka olisin huutanutkin. Hän oli jo matkalla etsimään minulle lisää housuja.

No eivät menneet jalkaan ne seuraavatkaan farkut, eivätkä sitä seuraavat, eivätkä sitäkään…. PN:llä sen sijaan alkoivat hermot mennä. ”Älä luovuta niin helposti. Kyllä ne menevät, kun vedät. Vedät nyt vaan. Kyllä ne antavat sitten pikku hiljaa periksi.” Varmasti antavat. Sitten joskus. Mutta kun minä en halunnut pyörtyä sinne myymälään. Halusin housut, joissa pystyisin hengittämään saman tien.

Käsityksemme tyyleistä oli myös kovin erilainen. Olin siinä kuuluisassa lomakkeessa korostanut, etten halunnut missään nimessä kokeilla jakkuja, enkä mitään rouvamaisia vaaatteita. Ja mitäs sitten sainkaan kokeiltavaksi? Jakun toisensa perään, joista pahin oli niin rouvamainen, että olisin ollut viittä vaille valmis omille 75-vuotissyntymäpäivilleni, kuohuviinilasi vain puuttui.

Kokemuksessa pahinta oli se käsittämätön kiire. En pysty tekemään järkipäätöksiä kahdessa sekunnissa. Tarvitsen aikaa, jotta voin kokeilla vaatteita useamman kerran, tarkastella niitä edestä ja takaa omassa rauhassa. Harkita ja pohtia. Nyt oli kuitenkin jostain syystä niin kiire, että juuri kun olin saanut yhden jalan lahkeeseen, piti jo kokeilla seuraavaa housuparia. Sama juttu yläosien kanssa.

Jokaista vaatetta, jota inhosin, PN kehui maasta taivaaseen. Vaatteita ja asukokonaisuuksia piti kokeilla ja vaihtaa toisiin niin hirveää vauhtia, että yhdenkään materiaalia saati hintaa en ehtinyt tarkistaa. En yhdenkään! 

Kuvittelin tapaamisen päättyvän siihen, että saisin jäädä pukukoppiin kaikessa rauhassa miettimään ja kokeilemaan vaatteita vielä uudestaan. Vaan kun ei. PN oli kyllä vienyt osan vaatteista jo pois. Osa mahdollisina pitämistäni – eli niistä, joita olisin halunnut vielä kokeilla, tarkistaa hinnat ja materiaalit – oli kuitenkin jäänyt tangolle roikkumaan. Ne PN sieppasi yks kaks mukaansa todeten, että ”no nämähän me otetaan” ja lähti pyyhältämään jonnekin vaatekasan kanssa. Me? Ketkä me? Jakaisimmeko vaatteet kenties puoliksi? Ostaisiko PN ne minulle?

Eikä mitä, PN marssi suoraan kassalle. Ja kassa ryhtyi tietenkin saman tien näpyttelemään vaatteiden  hintoja kassakoneeseen ja laittamaan vaatteita kassiin.

Minä tiedän mitä te ajattelette. Minä tiedän mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä tiedän. Mutta kun en minä voinut. En voinut sanoa siinä kassalla, että ”hei hetkinen, en minä näitä ota, en sanonut missään vaiheessa, että ostan ne”. Joten dear reader, minä ostin ne. Ostin sen karmean mummojakun, jossa voisin viettää niitä 75-vuotispäiviäni (olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun esittelin sen hänelle. Hyvät naurut sai). Ostin farkkuhameen, joka oli PN:n mielestä ihana, ja oli se minunkin mielestäni aika ihana, lukuun ottamatta sitä pientä sivuseikkaa, etten pystynyt hengittämään se päällä. Ja että se sai vatsani näyttämän vielä entistäkin massiivisemmalta ja paljasti läskipolveni kaiken kansan ihailtaviksi. 

Kun sitten kuulin ostosten loppusumman, olin pyörtyä. Mutta en edelleenkään kyennyt sanomaan mitään. Kun pääsin kotiin, olin pyörtyä toistamiseen: suurin osa näistä jumalattoman hintaisista vaatteista oli tekokuitua (jota inhoan).

Oli ostoksissani kuitenkin yksi ihana puoli: ne pystyi palauttamaan

Mieheni palautettua vaatteet koska en itse kehdannut  Palautettuani vaatteet lohduttauduin illalla lukemalla taas Marian Keyesin uusinta teosta, hänen kolumneistaan koottua kirjaa Making it Up As I Go Along. Nauratti, sillä hänen kampaajakokemuksiaan käsittelevää lukua seuraava kolumni kertoi kuin kertoikin aiheesta Personal Shoppper!

Marian oli sentäs saanut ihan appelsiinimehuakin, mutta joutunut muutoin täysin samanlaisen dilemman eteen kuin minäkin. Vaikka kemiat pukeutumisneuvojan kanssa olivat menneet hänelläkin täysin ristiin, ja vaatteet olivat olleet aivan järkyttäviä, Mariankaan ei ollut kehdannut lähteä ostamatta mitään!

Kivi vierähti sydämeltäni. En ollut maailman ainoa urpo. Becky Brandon (née Bloomwood) -kokemuksen sijaan olinkin saanut aidon Marian Keyes -kokemuksen!

 

Päivän opetus: ihminen tuntee tyyylinsä parhaiten itse.

 

Kommentit (25)
  1. I *love* YOUR style! Sulle aina sattuu ja tapahtuu, uskomatonta jo sekin, ja sitten vielä osaat kertoa kaiken niin hauskasti. Tätä lisää, kiitos :).

    1. Tuhannet kiitokset ihanasta kommentistasi! Olen täysin häkeltynyt! 🙂

  2. Voi ei mikä tilanne! Olipa inhottava pukeutumis”neuvoja”! Onneksi sait vaatteet palautettua! Ja kiitos, että puit (pun intended) kokemuksesi meille lukijoille näin hauskaan muotoon! 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *