Kadonnutta tyyliä etsimässä, osa 1 – Kirjabloggaaja kampaajalla
Niinpä niin. Kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa madeleine-leivosta mutustellen, minä puolestani etsiskelin viime viikolla kadonnutta hiustyyliäni. Hiuskuontalo kun oli päässyt kuukausien saatossa, miten sen nyt sanoisi, noh, pahasti räjähtämään, työkiireiden takia kun ollut ehtinyt pitkiin aikoihin kampaajalle. Koska tiedossa oli eräs tärkeä tilaisuus, tajusin sitten viime viikolla, että kampaajalle oli päästävä nyt eikä heti. Siispä luottokampaajan numero äkkiä esille, tekstari matkaan ja sitten vain odottelemaan.
Mutta koska satumaisen hyvä tuuri on ainainen kumppanini, seuraavana aamuna minua odotti kampaajalta tekstari, jossa luki: ”ole hyvä ja tarkista kampaajallesi lähettämäsi viestin numero”. Näettehän ongelman… Viestini lähti kampaajalle, vastaus tuli kampaajan numerosta… What…? Tarkistin sitten kiltisti mihin numeroon olin sen viestini oikein lähettänyt ja ihan tismalleen oikein ne numerot siellä olivat. Kuitenkin viesti oli ajautunut täysin väärään paikkaan. Outoa. Eipä siis muuta kuin tekstaamaan uudestaan, peläten pahinta. Mutta luojan kiitos luottokampaajaani ei ollut vaihtanut numeroa, muuttanut maasta, tai mikä kamalinta, halunnut vältellä minua. Jostain oudosta syystä ensimmäinen viestini vain oli mennyt oikeasta numerosta huolimatta väärään paikkaan. Kampaajalta kuitenkin löytyi aika peräti seuraavalle päivälle, joten valtakunnassa kaikki hyvin.
Olen tässä aika monta kertaa käyttänyt termiä luottokampaaja, ihan vain siksi, että sellaisen löytäminen on elämän ihanimpia asioita, I kid you not. Olen tässä viime päivinä lukenut Marian Keyesin lähes uunituoretta kirjaa Making It Up As I Go Along ,joka on kokoelma hänen eri lehtiin kirjoittamiaan juttuja. Marian on oivaltanut saman asian – luottokampaajan tärkeyden sekä myös sen, miten kamalaa on joutua täysin vääränlaiselle kampaajalle.
Keyesin kirjasta löytyy hysteerisiä esimerkkejä molemmista. Minun kamalin kampaajakokemukseni oli ehkä se, kun joskus vuosia sitten tällainen aivan vääränlainen kampaaja päätti tehdä kampauksestani tosi ”coolin”. Olisi kai pitänyt huolestua, kun kuulin, että hän halusi leikata minulle kampauksen, joka olisi tosi ”rock” ja ”sexy”. Ongelma piili siinä, etten halunnut olla ”rock” enkä ”sexy”. No en ainakaan ”rock”. Kun kampaus oli valmis, peilistä katsoi naispuolinen Michael Monroe.
Ei niin, että Michael Monroessa mitään vikaa olisi. En vain halunnut näyttää hänen tummahiuksiselta klooniltaan. Toisella vääränlaisella kampaajalla oli puolestaan pakkomielle tehdä vastusteluistani huolimatta luonnonkiharista hiuksistani piikkisuorat. Niinpä hän veti ne suoristusraudalla suoriksi niin suurella vimmalla, että koko tuoli lähti mukaan. Siellä minä sitten liu’uin tuolissa jonnekin keskelle lattiaa kampaajan vetäessä hiuksiani niin kovaa, että ihmettelen edelleenkin miten yksikään hius jäi päähän kiinni.
Arvaatte varmaan, että viimeistään tällöin tajusin, miten tärkeää olisi löytää kampaaaja, joka ymmärtäisi minua, johon voisin luottaa aina sataprosenttisesti pelkäämättä, että ehkäpä seuraavan käyntini jälkeen peilistä tuijottaakin taas tunnettu miespuolinen rocktähti.
Kun sitten varasin ensimmäistä kertaa ajan tulevalle luottokampaajalleni, jännitti kovasti. En osannut arvata, miten kivaa kampaajalla voisi olla. Enkä sitä, että jonain päivänä tämä kyseinen kampaaja tulisi tuntemaan tyylini niin hyvin, että hän olisi ainoa ihminen maan päälle, jolle uskaltaisin antaa täysin vapaat kädet niin hiusvärini kuin kampaukseni suhteen.
Kun sitten eräänä päivänä huomasin, että kampaamo oli lopettanut toimintansa, hyvä etteivät hiukseni harmaantuneet sen siliän tien. Onneksi pian kävi ilmi, että luottokampaajani olikin päättänyt perustaa oman kampaamon, Hiusmuotoilu Pinnin & Kamman. Sinne siis suuntasin nytkin, etsimään kadonnutta hiustyyliäni.
Menin kampaajalle tämän näköisenä:
Ja palasin kotiin tällä upealla värillä & kampauksella varustettuna (ihana väri ei valitettavasti pääse kuvassa kunnolla esille):
Luottokampaajallani käynnin kruunasi kupillinen kauniista kupista tarjoiltua kahvia…
sekä rupattelu kaikesta tärkeästä, kuten siitä, miten erinomainen kirjailija Marian Keyes on. Kampaajaltani lähdin jälleen kerran kuin uutena ihmisenä, onnellisena hymy kasvoilla sädehtien!
Jokos arvaatte mihin suuntasin seuraavaksi kadonnutta tyyliäni etsimään…?
kuvat: Piia Lehtonen, irisihmemaassa
