Kadonnutta tyyliä etsimässä, osa 1 – Kirjabloggaaja kampaajalla

Niinpä niin. Kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa madeleine-leivosta mutustellen, minä puolestani etsiskelin viime viikolla kadonnutta hiustyyliäni. Hiuskuontalo kun oli päässyt kuukausien saatossa, miten sen nyt sanoisi, noh, pahasti räjähtämään, työkiireiden takia kun ollut ehtinyt pitkiin aikoihin kampaajalle. Koska tiedossa oli eräs tärkeä tilaisuus, tajusin sitten viime viikolla, että kampaajalle oli päästävä nyt eikä heti. Siispä luottokampaajan numero äkkiä esille, tekstari matkaan ja sitten vain odottelemaan.

Mutta koska satumaisen hyvä tuuri on ainainen kumppanini, seuraavana aamuna minua odotti kampaajalta tekstari, jossa luki: ”ole hyvä ja tarkista kampaajallesi lähettämäsi viestin numero”. Näettehän ongelman… Viestini lähti kampaajalle, vastaus tuli kampaajan numerosta… What…? Tarkistin sitten kiltisti mihin numeroon olin sen viestini oikein lähettänyt ja ihan tismalleen oikein ne numerot siellä olivat. Kuitenkin viesti oli ajautunut täysin väärään paikkaan. Outoa. Eipä siis muuta kuin tekstaamaan uudestaan, peläten pahinta. Mutta luojan kiitos luottokampaajaani ei ollut vaihtanut numeroa, muuttanut maasta, tai mikä kamalinta, halunnut vältellä minua. Jostain oudosta syystä ensimmäinen viestini vain oli mennyt oikeasta numerosta huolimatta väärään paikkaan. Kampaajalta kuitenkin löytyi aika peräti seuraavalle päivälle, joten valtakunnassa kaikki hyvin.

 

kampaamon kello pinkki rajattu tumma.jpg

 

Olen tässä aika monta kertaa käyttänyt termiä luottokampaaja, ihan vain siksi, että sellaisen löytäminen on elämän ihanimpia asioita, I kid you not. Olen tässä viime päivinä lukenut Marian Keyesin lähes uunituoretta kirjaa Making It Up As I Go Along ,joka on kokoelma hänen eri lehtiin kirjoittamiaan juttuja. Marian on oivaltanut saman asian – luottokampaajan tärkeyden sekä myös sen, miten kamalaa on joutua täysin vääränlaiselle kampaajalle.

Keyesin kirjasta löytyy hysteerisiä esimerkkejä molemmista. Minun kamalin kampaajakokemukseni oli ehkä se, kun joskus vuosia sitten tällainen aivan vääränlainen kampaaja päätti tehdä kampauksestani tosi ”coolin”. Olisi kai pitänyt huolestua, kun kuulin, että hän halusi leikata minulle kampauksen, joka olisi tosi ”rock” ja ”sexy”. Ongelma piili siinä, etten halunnut olla ”rock” enkä ”sexy”. No en ainakaan ”rock”. Kun kampaus oli valmis, peilistä katsoi naispuolinen Michael Monroe.

Ei niin, että Michael Monroessa mitään vikaa olisi. En vain halunnut näyttää hänen tummahiuksiselta klooniltaan. Toisella vääränlaisella kampaajalla oli puolestaan pakkomielle tehdä vastusteluistani huolimatta luonnonkiharista hiuksistani piikkisuorat. Niinpä hän veti ne suoristusraudalla suoriksi niin suurella vimmalla, että koko tuoli lähti mukaan. Siellä minä sitten liu’uin tuolissa jonnekin keskelle lattiaa kampaajan vetäessä hiuksiani niin kovaa, että ihmettelen edelleenkin miten yksikään hius jäi päähän kiinni. 

Arvaatte varmaan, että viimeistään tällöin tajusin, miten tärkeää olisi löytää kampaaaja, joka ymmärtäisi minua, johon voisin luottaa aina sataprosenttisesti pelkäämättä, että ehkäpä seuraavan käyntini jälkeen peilistä tuijottaakin taas tunnettu miespuolinen rocktähti. 

Kun sitten varasin ensimmäistä kertaa ajan tulevalle luottokampaajalleni, jännitti kovasti. En osannut arvata, miten kivaa kampaajalla voisi olla. Enkä sitä, että jonain päivänä tämä kyseinen kampaaja tulisi tuntemaan tyylini niin hyvin, että hän olisi ainoa ihminen maan päälle, jolle uskaltaisin antaa täysin vapaat kädet niin hiusvärini kuin kampaukseni suhteen.

Kun sitten eräänä päivänä huomasin, että kampaamo oli lopettanut toimintansa, hyvä etteivät hiukseni harmaantuneet sen siliän tien. Onneksi pian kävi ilmi, että luottokampaajani olikin päättänyt perustaa oman kampaamon, Hiusmuotoilu Pinnin & Kamman. Sinne siis suuntasin nytkin, etsimään kadonnutta hiustyyliäni.

Menin kampaajalle tämän näköisenä:   

vanha kampaus rajattu kuva pikkuriikkinen.jpg

Ja palasin kotiin tällä upealla värillä & kampauksella varustettuna (ihana väri ei valitettavasti pääse kuvassa kunnolla esille):

uusi kampaus V rajatttu pikkuriikkinen.jpg

Luottokampaajallani käynnin kruunasi kupillinen kauniista kupista tarjoiltua kahvia…

kampaajalla kuppi kahvia pieni kuva.jpg

sekä rupattelu kaikesta tärkeästä, kuten siitä, miten erinomainen kirjailija Marian Keyes on. Kampaajaltani lähdin jälleen kerran kuin uutena ihmisenä, onnellisena hymy kasvoilla sädehtien!

Jokos arvaatte mihin suuntasin seuraavaksi kadonnutta tyyliäni etsimään…?

 

kuvat: Piia Lehtonen, irisihmemaassa

 

Kauneus Hiukset Kirjat Höpsöä

Kirjabloggaaja Autiotalossa – rockmusikaalin matkassa menneisyyteen

Muistatko millaista oli aikoinaan kiljua Dingon konsertissa äänensä käheäksi? Muistatko miten ihanaa oli, kun Neumann laulatti yleisöä? Bananapappapappadaa… Bananapappapappadaa…

Muistatko millaista oli litistyä sinne muiden tyttöjen joukkoon, eikä se haitannut yhtään, koska jotenkin ihmeellisesti kaikki olivat yhtä suurta kaveriporukkaa, vaikkei oltu koskaan ennen tavattukaan?

Ja kun keikka sitten vihdoin ja viimein loppui, itketti, vaikkei oikein itsekään osannut selittää miksi. Oli vain ollut niin ihanaa. Neumann oli ihana, biisit olivat ihania, ja ennen kaikkea Quuppa oli ihana. Ja koska oma äitikin oli aivan ihana ja vieläpä erittäin ymmärtäväinen, hän antoi jäädä seuraavana päivänä kotiin nukkumaan, vaikka olikin koulupäivä.

Jos olet joskus haaveillut salaisesti voivasi matkustaa 30 vuotta ajassa taaksepäin ja pääseväsi taas laulamaan äänesi käheäksi Dingon konserttiin, eilen siihen tarjoutui lähes aito ja äärimmäisen harvinainen tilaisuus Finlandia-talossa, jossa esitettiin vain tuon yhden ainokaisen kerran tamperelaisen Musiikiteatteri Palatsin rockmusikaali Autiotalossa.

Musikaali kertoi nimensä mukaisesti Dingon, mutta myös Yön tarinan. Neumannia tulkitsi vuoden 2007 Idols -kilpailun voittanut upeaääninen Ari Koivunen, Olli Lindholmia puolestaan näyttelijä Miro Honkanen. Pate Mustajärvikin vieraili lavalla muutamaan otteeseen, häntä esitti muusikko J. P. Leppäluoto.

Kehyskertomuksena toimi Dingo-fanin tarina. Tytön tuntemuksiin oli siis *punastuu* melkoisen helppo samaistua (en tosin ole itse koskaan käynyt Porissa, toisin kuin musikaalin varsin hysteeriseksi heittäytyvä tyttö, joka leiriytyy milloin Neumannin oven eteen, milloin kiipeää tämän ikkunasta sisään). Samalla kerrattiin Dingon ja Yön urien vaiheita ja kuultiin bändien upeita biisejä.

Ari Koivunen oli varsin mainio nuori Neumann. Koivunen ei ole näyttelijä, joten siitä puolesta häntä on turha arvioida. Varsin kunniakkaasti hän kuitenkin selviytyi. Neumannille ominaisia ilmaisuja olisi tosin ollut kiva kuulla enemmän, osastoa tua noin

Dingon biisien tulkitsemisessa Ari Koivunen sitten loisti. Miehellä on upea, kaunis ääni, joka pääsi omimmilleen esimerkiksi todella hienossa versiossa Dingon riipaisevan kauniista kappaleesta Perhosen lento. Nahkatakkisen tytön Koivunen tulkitsi niin koskettavasti,että kyyneleet olivat lähellä.

https://www.youtube.com/embed/NL9qKCGE_nY” width=”560″>

 Konsertin ei kun siis musikaalin – aikana kuultiin tietysti valtava määrä monia muitakin Dingon hittejä, kuten iki-ihana Sata rohkeaa laivaaSinä ja Minä, Levoton Tuhkimo, Aino sekä tietysti Autiotalo.

Ainakin minun oli entisenä (???) Dingo-fanina aivan äärimmäisen vaikea pysytellä tuolissani, kun koko ajan teki mieli nousta ylös tanssimaan ja laulamaan mukana. Sitä esiintyjät toivoivatkin. Yleisöä kannustettiin moneen otteeseen taputtamaan ja laulamaan mukana. Mutta en sitten tiedä mistä ihmeestä se osallistuminen – tai lähinnä osallistumisen vaikeus – on kiinni. Ainakin meidän katsomolohkossamme kaikki biisitulkinnat saivat kyllä ihan valtavat aplodit, mutta kun tuli yleisön vuoro laulaa, tai kehotus taputtaa mukana, kuului sieltä täältä muutama ”klap, klap” ja sitten nekin taputukset tyssäsivät…

Sääliksi kävi erityisesti vieressäni istuneen naisen miestä. Nainen oli takakireä kuin mikä. Miespoloinen oli puolestaan aivan innoissaan ja taputtikin aluksi innokkaasti mukana. Naisen jäätävä katse vaiensi hänet kuitenkin nopeasti. Siippani vieressä istui puolestaan joukko hädin tuskin parikymppisiä nuoria, jotka istuivat läpi musikaalin myrtyneet ilmeet naamallaan.

Kysymys: miksi tulla niin selkeästi tiettyjen bändien faneille suunnattuun musikaaliin, jos a) ei ole näistä bändeistä tai vaikkapa Ari Koivusesta kiinnostunut b) ei ole aikomustakaan osallistua millään tavalla?

Siippani kanssa lauloimme ja tanssimme sitten senkin edestä. Ennen väliaikaa fiilis alkoi vihdoin ja viimein nousta ja tunnelma alkoi muistuttaa jo ihan oikeaa konserttia:

Autiotalo, jota ennen yleisöä kehotettiin nousemaan ylös. Ja kas, ihme tapahtui, kaikki tekivät työtä käskettyä, kenties koska arvasivat mitä on tulossa. Voi iiik, mikä fiilis. Unohdin ajan ja paikan. Lauloin täysillä kuin lapsena Dingon konsertissä ikään. En halunnut biisin loppuvan koskaan. Halusin elää Dingo-aikaa vielä vähän, mutta surullinen tosiasia on, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei lapsuus, ei Dingon alkuperäiskokoonpano, ei bändistä tehty musikaali, eikä upeasti laulanut Ari Koivunenkaan varmaan ihan koko iltaa olisi jaksanut laulaa…

Autiotalossa musikaali Autiotalo suuri.jpg

Kun kappale sitten loppui, sain tehdä tosissani töitä sen eteen, etten olisi huutanut ”NIPA, ÄLÄ MEE!” Viime tingassa onneksi tajusin, että ai niin joo…

Sitten syttyivät konserttisalin valot ja minun oli kohdattava raaka totuus eli paluu nykyaikaan.

Reppuselässä siippani ei minua kotiin vienyt, mutta käsi kädessä kuljimme nyt jo autioituneesta  (Finlandia-)talosta pimenevään iltaan. Enpä olisi 30 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus laulamaan Dingon biisejä yhdessä mieheni kanssa (joka tosin ei ole Quuppa, kuten lapsena vakaasti uskoin). (Sen kyllä uskoin, että Dingo-fanius ei tule katoamaan ihmisestä koskaan).

Jos sinunkin sisälläsi asuu piilevä Dingo-fani, ei hätää, Autiotalossa– musikaalia esitetään edelleen Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa.

Kuva: irishmemaassa

”Ja käsi kädessä kuljemme  Finlandia -taloon ei lainkaan autioon ja se  minua niin ravistaa..”  

Kulttuuri Musiikki Suosittelen