”Tumnus! Se oli Narnian Tumnus!” tekstasin miehelleni eilen heti herättyäni. Tiesin kyllä siipan olevan palaverissa, mutta eihän näin tärkeä tieto voinut odottaa. Olimme nimittäin katsoneet edellisenä iltana elokuvan The Last King of Scotland ja pähkäilleet päämme puhki, missä muussa elokuvassa Idi Aminin henkilääkäriä esittänyt näyttelijä oli ollut. Olimme myös jännittäneet vatsa (vatsat?) kippuralla, miten miespoloiselle käy, hirmuhallitsijan lääkärinä toimiminen kun ei mitään herkkua ollut. Odotin malttamattomana leffan lopputekstejä – siis niitä, joissa kerrotaan, mitä tarinan henkilöille sittemmin tapahtui. Selvisikö lääkäri? Kirjoittiko hän kenties omaelämäkerran? Voi kertokaa jo… Mutta voi damn, lääkäriä ei mainittu enää sanallakaan. Siispä syöksyimme oitis nettiin, ja voi pettymysten pettymys – tai noh, toisaalta helpotuksen huokaus – paljastui, että skotlantilainen henkilääkäri oli fiktiivinen henkilö.

Ja miten tämä kaikki liittyy Petri Tammisen Meriromaaniin? No siten, että kun jonkun elokuvan tai kirjan henkilö tuntuu niin aidolta ja sympaattiselta, että hänen puolestaan jännittää sydän sykkyrällä, hänen kanssaan hengittää samaa tahtia  – ja jopa pettyy suunnattomasti kun tajuaa, ettei häntä lopulta ole kkoskaan ollutkaan olemassa, se tarkoittaa tietysti sitä, että fiktiivinen hahmo on äärimmäisen onnistuneesti luotu.

Näin on sekä The Last King of Scotlandin henkilääkärin että Meriromaanin merikapteeni Vilhelm Huurnan laita. Vaikka jälkimmäisen kohdalla  on tietenkin alusta asti selvää, että hurmaava Huurna on keksitty hahmo, lukija myötäelää hänen kanssaan joka hetken ja toivoo hänelle kaikkea hyvää. Kirja lumosi minut kuin kirkas tähtitaivas. Samaa toivon teille, sillä Tammisen tarina, tyyli ja oivallukset elämästä palkitsevat lukijansa joka virkkeessä. 

Tamminen on tunnetusti tiiviin tyylin mestari. Kirjailijan kanssa -lukupiirissä hän kertoi, että tuo tyyli on syntynyt paljolti toimittajataustan ansiosta, mutta myös siksi, ettei kirjailijan kärsimättömyyteen taipuvainen äiti jaksanut kuunnella puhetta kolmea virkettä enempää. Toimittajan tausta taas auttoi tajuamaan mitä lukija jaksaa lukea. 

Meriromaanista on kirjoitettu niin paljon eri blogeissa ja lehdissä, että en haluaisi tätä hienoa kirjaa omilla sanoillani vesittää. Voisin todeta sen olevan loistava, upea, hieno. Voisin käyttää kaikenlaisia ylisanoja, joita olen kuitenkin viljellyt mielestäni blogissani niin tiuhaan, että vaikka ne ovat totta joka sana, ne alkavat kuulostaa omissa korvissani pelkältä sanahelinältä. Vielä pahempia ovat kliseemäiset vertaukset. Mutta kun en parempaankaan pysty, niin sellaisiin päätän nyt kuitenkin upota, kun en parempaankaan pysty. (Koettakaa kestää.)

Vilhelm Huurnan laivoista suurin osa oli puuta, mutta tämä teos on täyttä terästä. Tamminen ohjaa romaaninsa mestarillisesti kuolemattomien kirjojen satamaan. 

Onneksi kliseisten vertausten mereen hukkumassa olevalle bloggaajalle löytyy pelastusvene läheltä ja saan lainata enoni sanoja, joka totesi romaanista näin: 

”Joka sana oli tarpeellinen ja paikallaan, ihan kuin Sibeliuksen nuotit.”

Petri Tamminen: Meriromaani (Otava, 2015)

Kuva: Otava