Nolottaa. Hävettää. Tämänkään jutun kirjoittamisesta ei siksi meinaa tulla mitään. Näin kävi eilen:

Olen kotona lähdössä Kirjailijan kanssa -lukupiiriin. Jännittää, koska paikalla tulee olemaan suuresti ihailemani Petri Tamminen. Jännittää, koska en ole tavannut muita lukupiiriläisiä aikaisemmin. Jännittää, koska haluan tehdä hyvän vaikutuksen.

Vaihdan viime hetkessä vaatteita. Vilkaisen kelloa. Ei ole todellista. 

”Nyt olen kyllä tosi pahasti myöhässä”, totean miehelleni äänellä, joka antaa ymmärtää, että asia on jotenkin hänen syynsä. 

”No niin olet”, mies vastaa äänellä, joka vihjaa asian olevan kyllä aivan oma vikani. 

Lukuisista pyynnöistäni huolimatta hän ei suostu muuttumaan Tuhkimon hyväksi haltijattareksi ja kääntämään aikaa taaksepäin. Hän ei myöskään taio minulle kurpitsasta vaunuja, joilla voisin kiitää tapaamiseen (meillä ei ole kurpitsoita). Taksin hän kyllä tilaa.

Nyt äkkiä nilkkurit jalkaan. Mutta kas, niiden vetoketju ei mene kiinni. Mystistä. Miten kengät nyt noin ovat kutistuneet? On pakko pyytää mies apuun. Mutta ei, vetoketju ei mene kiinni ja minä pyllähdän sohvalle kuin Tuhkimon sisarpuoli, jolle yritetään tunkea lasikenkää väkisin jalkaan.  

Kun sitten lähden vihdoin viipottamaan taksia kohti, tajuan, että puoliavonaisten nilkkurien lisäksi olen pukenut päälleni kolme kertaa liian pienet villasukkahousut. Myös farkut ovat kummasti kutistuneet ja alkavat valua uhkaavasti alaspäin. (Lihonut, minäkö? Eei. Kyllä tässä nyt on jostain muusta oudosta ilmiöstä kysymys.) 

Taksimatkan ajan yritän vaivihkaa nostella valuvia vetimiäni ja kehittää fiksuja kysymyksiä lukupiiriin. En onnistu kummassakaan. 

Vihdoin perillä. Syöksyn Rikhardinkadun kirjaston VIP-tilaan. Se osoittautuu pieneksi huoneeksi, joka on täpötäynnä ihmisiä. Keskellä on matala kahvipöytä, jonka toisella puolella istuu – iik – Petri Tamminen.

Huoneessa on enää kaksi tyhjää tuolia. Toinen niistä sijaitsee nurkassa sopivasti katseilta piilossa.Sinne päästäkseen tarvittaisiin tosin gasellimaisia kykyjä hypätä muiden lukupiiriläisten yli. Päätän olla ottamatta riskiä, sillä a) en omaa gasellimaisia kykyjä b) minun on pidettävä huoli valuvista vaatteistani. 

Se toinen tyhjä tuoli sijaitsee paraatipaikalla kahvipöydän päässä, viistosti Petri Tammista ja haastattelijaa vastapäätä. Voi apua. 

Kahvipöydälle on katettu vaikka mitä ihanaa: konvehteja, kuivakakkua, teetä, kahvia, mehua… Tarjoilut ovat niin lähellä – polveni ovat pöydässä lähes kiinni – mutta kuitenkin niin kaukana. En voi kuin katsella niitä (tarjoiluja, ei polviani) kaihoisasti, sillä jännityksestä tärisevät kädet ja kahvikuppi eivät tunnetusti ole hyvä yhdistelmä. Etenkään jos on jo tullut myöhässä, eikä halua herättää enää yhtään enempää huomiota.

Yritän siis tekeytyä mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi. Se vain on kovin vaikeaa, sillä istuessa maan vetovoima vetää sukkahousujani ja farkkujani yhä uhkaavammin puoleensa, ja samaan aikaan paitani alkaa rullautua ylöspäin. Jostain syystä vatsamakkarani tuntevat estotonta tarvetta esitellä itsensä niin Petri Tammiselle kuin muullekin ryhmälle.

Keskityn kuuntelemaan kirjailijaa ja muita lukupiiriläisiä. Petri Tamminen on juuri niin mukava ja sympaattinen mies kuin voi kuvitella. On todella hienoa kuulla hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Myös muiden lukupiiriläisten vaikutelmia Meriromaanista on mielenkiintoista kuunnella.

Pääni sisällä minäkin selitän kirjailijalle yhtä hienoja ja syvällisiä ajatuksia. Kauhukseni suuni sitten yhtäkkiä avautuukin, ja möläytän kirjailijalle jotain todella typerää. Mieleni tekee valua edessäni olevan kahvipöydän alle piiloon, mutta matala pöytä ja vatsamakkarat eivät ole hyvä yhdistelmä. En mahdu. 

Loppuajan olen visusti hiljaa. Tilaisuuden päättyessä onnnistun kuitenkin kaivamaan jostain vielä yhden rohkeuden pisaran ja käyn vuodattamassa sen Tammiselle. Pyydän kirjailijalta omistuskirjoituksen lempikirjaani Muita hyviä ominaisuuksia, ja kerron hänelle mitä tuo kirja minulle merkitsee.

Viimetöikseni nappaan pari suklaakonvehtia matkaan. Ne lentävät lattialle. 

Kotiin suunnatessa mieli on keveä ja vähän ylpeäkin. Minä tein sen. Uskalsin mennä. Uskalsin puhua. Uskalsin pyytää nimmarin. Hetken aikaa olen niin iloinen, että Meriromaanin Vilhelm Huurnaa lainatakseni koko tilaisuuden ”ajatteleminenkin saa vasemman jalan ottamaan kaksi askelta peräkkäin”. 

Sitten tajuan mitä sanoin. Kotiin päästyäni hävettää niin, että olen valmis hautautumaan sohvatyynyjen alle. Ja niin minä hautaudunkin. Se vain on melko haasteellista, niitä kun on vain kaksi.

Petri Tamminen: Meriromaani (2015, Otava)

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (2010, Otava)