Robert Galbraith: Käen kutsu (eli miten yritin lukea dekkarin…)
Tunnustan. En pidä dekkareista. Lapsena ahmin Agatha Christien kirjoja, kunnes luin hänen teoksensa Ikiyö. Suhteellisen leppoisiin Poiroteihin ja Marpleihin verrattuna kirja oli niin hyytävän karmiva, etten nukkunut muutamaan seuraavaan yöhön silmänräpäystäkään. Muistan edelleen elävästi, miten kömmin sängystä äidin kainaloon, ja sain poikkeuksellisesti katsoa televisiossa juuri menossa olevan Dallasin (joka oli Ikiyöhön verrattuna mitä leppoisimpaa katsottavaa).
Ikiyön jälkeen en ole uskaltanut dekkareihin koskea. Kuuntelen kadehtien, miten ihmiset hekumoivat vaikkapa Donna Leonin Brunetti-dekkareilla. Voi, miten minäkin haluaisin tutustua tämän venetsialaisen komisarion elämään, joka kuulemastani päätellen painottuu hyvän ruoan ja viinin ympärille. Mutta en minä voi, sillä en uskalla lukea niistä karmivista rikoksista! Tiedän jo valmiiksi, etten saisi jälkeen päin nukuttua silmänräpäystäkään (yöllä voisin toki käpertyä mieheni kainaloon, mutta Dallasia ei tule enää telkkarista.) Telkkarista pystyn kyllä dekkareita seuraamaan, sillä karmivimmissa kohdissa voin aina nipistää silmät kiinni ja pyytää miestäni kertomaan ”milloin voin taas katsoa.”
Mikä sitten sai tarttumaan Robert Galbraithin kirjaan Käden kutsu, jonka siis lajityypillisesti pitäisi olla viimeinen teos, jonka haluaisin lukea päällä maan? Noh, kuten arvasitte, vastaus on helppo: tietysti J.K. Rowling. Olihan se otettava selvää, miten uskottava hän on miespuolisena dekkaristina.
Kovin työläästi kirjan lukeminen kuitenkin sujui. Syitä on monia, suurimpia ehkä se, että pelkäsin jatkuvasti tarinan muuttuvan ”liian karmivaksi”. Toinen syy saattoi olla se, että olin kuumeessa. Minkä tajusin vasta sitten, kun en enää edennyt edes lauseesta seuraavaan, ihmettelin väsymystä ja vilunpuistatuksia (joita kai riittävän pelottava dekkarikin voisi aiheuttaa?) ja päätin ”huvikseni” mitata kuumeen. Kolmas syy saattoi sitten olla se, että luin kirjan suomeksi ja pysähdyin jatkuvasti miettimään, miten Rowling-Robert on mahtanut asiat ilmaista englanniksi.
Kun sitten vihdoin annoin itselleni luvan lukea kirjan vain kirjana – miettimättä jatkuvasti, että sen on kirjoittanut Rowling ja sitä pitäisi nyt jotenkin tutkailla tästä näkökulmasta – tarina tempaisi viimein mukaansa.
Mutta vaikka kirjailijan yrittäisi lukiessa unohtaakin, teoksessa on eräs kohtaus, johon Harry Potterin ystävät kiinnittävät takuuvarmasti huomiota. Etsivä Cormoran Strike saa nimittäin uhkauskirjeitä, jotka on kirjoitettu vaaleanpunaiselle, kissanpennuilla koristellulle paperille.
Mietin myöskin, onko kirjan eräänä inspiraation lähteenä mahtanut toimia Prinsessa Dianan kuolema, josta syytettiin paparazzeja ja joka aiheutti Britanniassa maanlaajuisen surun (kirjassa malli Lula Landbyn kuolemasta syytetään häntä yötä päivä jahdannutta lehdistöä ja hänen kuolemaansa surraan ympäri maan).
Hyvin voisi kuvitella, että Rowling on ehkä kenties itsekin työskennellyt nuoruudessaan toimistoapulaisena, sen verran elävästi hän Robinin työpäiviä kuvaa (kovin tutulta kuulostaa kaiken mahdollisen aakkostaminen, pinoaminen ja lajittelu koon tai värin mukaan, t. turhanpäiväisissä toimistoapulaisentehtävissä ammoisina aikoina työskennellyt). Ja ilmiselvä Johnny Rotten -kopiokin kirjasta löytyy.
Käen kutsu on ihan viihdyttävää luettavaa, jota ei kuitenkaan kannata lukea kuumeessa. Eikä vertailla Harry Potteriin. Paitsi jos on Dolores Pimennon ystävä. Tai pitää muuten vain vaaleanpunaisesta, kissanpennuilla koristellusta paperista.
Robert Galbraith (alias J.K.Rowling): Käen kutsu (Cuckoo’s Calling). Otava, 2013. Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kirja on saatu kustantajalta blogia varten.
P.S. Jos haluat lukea todella karmivaa kauhua, lainaa kirjastosta Agatha Christien Ikiyö. Hui…