Robert Galbraith: Käen kutsu (eli miten yritin lukea dekkarin…)
Tunnustan. En pidä dekkareista. Lapsena ahmin Agatha Christien kirjoja, kunnes luin hänen teoksensa Ikiyö. Suhteellisen leppoisiin Poiroteihin ja Marpleihin verrattuna kirja oli niin hyytävän karmiva, etten nukkunut muutamaan seuraavaan yöhön silmänräpäystäkään. Muistan edelleen elävästi, miten kömmin sängystä äidin kainaloon, ja sain poikkeuksellisesti katsoa televisiossa juuri menossa olevan Dallasin (joka oli Ikiyöhön verrattuna mitä leppoisimpaa katsottavaa).
Ikiyön jälkeen en ole uskaltanut dekkareihin koskea. Kuuntelen kadehtien, miten ihmiset hekumoivat vaikkapa Donna Leonin Brunetti-dekkareilla. Voi, miten minäkin haluaisin tutustua tämän venetsialaisen komisarion elämään, joka kuulemastani päätellen painottuu hyvän ruoan ja viinin ympärille. Mutta en minä voi, sillä en uskalla lukea niistä karmivista rikoksista! Tiedän jo valmiiksi, etten saisi jälkeen päin nukuttua silmänräpäystäkään (yöllä voisin toki käpertyä mieheni kainaloon, mutta Dallasia ei tule enää telkkarista.) Telkkarista pystyn kyllä dekkareita seuraamaan, sillä karmivimmissa kohdissa voin aina nipistää silmät kiinni ja pyytää miestäni kertomaan ”milloin voin taas katsoa.”
Mikä sitten sai tarttumaan Robert Galbraithin kirjaan Käden kutsu, jonka siis lajityypillisesti pitäisi olla viimeinen teos, jonka haluaisin lukea päällä maan? Noh, kuten arvasitte, vastaus on helppo: tietysti J.K. Rowling. Olihan se otettava selvää, miten uskottava hän on miespuolisena dekkaristina.
Kovin työläästi kirjan lukeminen kuitenkin sujui. Syitä on monia, suurimpia ehkä se, että pelkäsin jatkuvasti tarinan muuttuvan ”liian karmivaksi”. Toinen syy saattoi olla se, että olin kuumeessa. Minkä tajusin vasta sitten, kun en enää edennyt edes lauseesta seuraavaan, ihmettelin väsymystä ja vilunpuistatuksia (joita kai riittävän pelottava dekkarikin voisi aiheuttaa?) ja päätin ”huvikseni” mitata kuumeen. Kolmas syy saattoi sitten olla se, että luin kirjan suomeksi ja pysähdyin jatkuvasti miettimään, miten Rowling-Robert on mahtanut asiat ilmaista englanniksi.
Kun sitten vihdoin annoin itselleni luvan lukea kirjan vain kirjana – miettimättä jatkuvasti, että sen on kirjoittanut Rowling ja sitä pitäisi nyt jotenkin tutkailla tästä näkökulmasta – tarina tempaisi viimein mukaansa.
Mutta vaikka kirjailijan yrittäisi lukiessa unohtaakin, teoksessa on eräs kohtaus, johon Harry Potterin ystävät kiinnittävät takuuvarmasti huomiota. Etsivä Cormoran Strike saa nimittäin uhkauskirjeitä, jotka on kirjoitettu vaaleanpunaiselle, kissanpennuilla koristellulle paperille.
Mietin myöskin, onko kirjan eräänä inspiraation lähteenä mahtanut toimia Prinsessa Dianan kuolema, josta syytettiin paparazzeja ja joka aiheutti Britanniassa maanlaajuisen surun (kirjassa malli Lula Landbyn kuolemasta syytetään häntä yötä päivä jahdannutta lehdistöä ja hänen kuolemaansa surraan ympäri maan).
Hyvin voisi kuvitella, että Rowling on ehkä kenties itsekin työskennellyt nuoruudessaan toimistoapulaisena, sen verran elävästi hän Robinin työpäiviä kuvaa (kovin tutulta kuulostaa kaiken mahdollisen aakkostaminen, pinoaminen ja lajittelu koon tai värin mukaan, t. turhanpäiväisissä toimistoapulaisentehtävissä ammoisina aikoina työskennellyt). Ja ilmiselvä Johnny Rotten -kopiokin kirjasta löytyy.
Käen kutsu on ihan viihdyttävää luettavaa, jota ei kuitenkaan kannata lukea kuumeessa. Eikä vertailla Harry Potteriin. Paitsi jos on Dolores Pimennon ystävä. Tai pitää muuten vain vaaleanpunaisesta, kissanpennuilla koristellusta paperista.
Robert Galbraith (alias J.K.Rowling): Käen kutsu (Cuckoo’s Calling). Otava, 2013. Suomentanut Ilkka Rekiaro.
Kirja on saatu kustantajalta blogia varten.
P.S. Jos haluat lukea todella karmivaa kauhua, lainaa kirjastosta Agatha Christien Ikiyö. Hui…
Mä tykkäsin tästä kirjasta tosi paljon ja odotan innolla jatkoa! En ollut tiennyt koko Rowling ja salanimi -jutusta mitään ennen kuin luin täältä sun blogista uutisen siitä ja sekosin ihan totaalisesti 😀 kävin silloin heti klikkaamassa kirjan Amazonista Kindleeni ja ahmaisin sen pikavauhtia.
Mua rupesi nyt kiinnostamaan tuo Ikiyö, en ole lukenut Christien kirjoista kuin Eikä yksikään pelastunut, joskus vuosia, vuosia sitten.
On tosi kiva kuulla, että löysit Rowling +salanimi -jutun mun blogista! 🙂 Mä luin tämän kirjan tosiaan suomeksi ja mietin, että kielikö tässä hidasti vai mikä. Vähän harmittaa, että nyt en tiedä, miten Rowling itse on asiat alun perin ilmaissut, millä tyylillä kirjoittanut jne, kun suomennos on kuitenkin aina suomentajan tulkinta. Luulen, että englanniksi kirja olisi edennyt mullakin nopeammin, tempaissut ehkä mukaansa paremmin. Jotenkin koko ajan tässä mietin, että ”hmm, mitähän tässä ja tässä kohtaa on englanniksi ollut?” 🙂
Cormoran Strike ja Robin olivat mielestäni varsin onnistuneita ja aika aidon oloisia hahmoja kyllä.
Se Ikiyö – iik – oli tosiaan aivan karmiva, mutta huom. olin silloin tosiaan lapsi 🙂 Se on todella taitavasti rakennettu psykologinen kauhukertomus, eli ei mitään tekemistä Poirotin tai Marplen kanssa, ja vielä paljon karmivampi kuin Eikä yksikään... Hui. Lukisin ehkä itse uudestaan nyt aikuisena, jos uskaltaisin. Mutta en uskalla :D.
Joo, sulta sen lainasin :D, mutta älä suotta pahoittele! Mehän ahmittiin silloin kaikki mahdolliset Agatha Christiet ja dekkarit putkeen, mitä suinkin löydettiin 🙂 Ja Ikiyö on ihan loistavasti kirjoitettu /rakennettu kirja, olin vaan liian nuori lukemaan sen. Sen loppuratkaisu oli silloin niin totaalisen yllättävä, ei sellaista karmivuutta olisi ikinä osannut lapsi kuvitella. Mutta onpa sen tainnut lukea J.K.Rowling alias Robert Galbraithkin, koska Käen kutsun loppuratkaisu ei Agatha Christietä lukeneille ollut loppuen lopuksi mikään kovin suuri yllätys. Ja Humiseva Harju on ihana! *muistelee pitkiä kesämökiltä kirjoitettuja kirjeitä, joissa hekumoimme tätä* 😉 ja laulelee mielessään Heathcliff, I’m Cathy, I’ve come home…